Olen pitkään haaveillut kirjojen kirjoittamisesta, ja miettinyt mitä voisin kirjoittaa ja minne. Tähän tarinaan kypsyttelin ideaa pari päivää ennen kuin aloin kirjoittamaan. Idea lähti piirustuksesta, naisesta punaisessa mekossa. Kirjoitan luvun kerrallaan - toivottavasti aina viikon aikana, ja päivitän tänne blogiin. Tästä alkaa kirjan prologi.
9-vuotias
vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen tyttö katsoi torin toiseen laitaan, jossa
hänen vanhempiaan taluttivat Napoleonin määräämät miehet. Oli vuosi 1799, Ranskan
vallankumous oli juuri julistettu päättyneeksi, Napoleon oli kaapannut vallan
ja määrännyt Ludwig XVI:n tukijat ja ystävät teloitettaviksi. Näihin
lukeutuivat myös tytön vanhemmat, Englannin entinen prinsessa Sophia ja ranskalainen
markiisi Francois. Kyyneleet täyttivät tytön silmät, kun hän tajusi, mitä oli
tapahtumassa. Hän otti askeleen eteenpäin ja oli huutamassa vanhempiensa
perään. Hänen äitinsä silmät laajenivat ja tämä pudisti päätään kieltäen
tytärtään seuraamasta heitä. Alyssa ei ehtinyt saada ääntä suustaan, kun joku tarttui
hänen vyötäisiinsä ja kiskaisi hänet sivukujalle.
“Caroline-täti?”
Alyssa kysyi silmät yhä kyynelissä. Caroline tuijotti ilmeettömänä eteensä ja
talutti määrätietoisesti Alyssaa eteenpäin. Alyssa hiljeni hämmentyneenä. Vähän
matkaa kujia kuljettuaan, Caroline asetti Alyssan seinää vasten ja kyykistyi
tämän eteen. “Kuuntele, Alyssa. Tästä lähtien nimesi on Aino Otontytär, ja olet
kotoisin Ruotsista, Suomen alueelta,” Caroline sanoi hiljaisella äänellä
katsoen tyttöä koko ajan silmiin. “Suomen”? Alyssa sai sanottua. “Suomi on
kaukainen lumen peittämä maa, pohjoisessa. Se on määränpäämme ja tuleva kotimme.
Meillä on pitkä ja vaikea matka edessä, laivamme lähtee Calaisista heti, kun
saavumme sinne. Olethan kiltisti.” Nämä olivat viimeiset sanat moneen päivään,
jotka Caroline sanoi.
Vaikka matka hevosten
vetämissä vaunuissa Pariisista Calaisiin tuntui kestävän ikuisuuden. Alyssa pysyi
hiljaa ja odotti. Calaisissa he eivät ehtineet nähdä kaupunkia ollenkaan.
Suoraan vaunuista Alyssa sysättiin laivaan ja kannen alle, jossa hän vietti melkein
kaksi viikkoa laivan keinahdellessa myrskyn läpi Calaisista nykyisen Mossin
alueella Norjaan, jossa heitä odotti Carolinen tuttava Jean vaunujen kanssa.
Heidät kuljetettiin Norjan ja Ruotsin rajan yli Ruotsin itärannikolle, josta
matkan oli tarkoitus jatkua taas laivalla. Ruotsin läpi matkatessaan Caroline
alkoi kuitenkin yskiä huolestuttavasti ja hänelle nousi korkea kuume. Hän oli
ilmeisesti sairastunut flunssaan. Ruotsin itärannikolla he pysähtyivät pieneen
taloon sataman lähellä, jossa Caroline flunssa todettiin keuhkokuumeeksi. Lääkäri
määräsi Carolinen lepäämään, sillä tämä ei kestäisi siinä kunnossa enää toista
laivamatkaa.
Alyssa oli
huolestunut tädistään. Hän ei enää tiennyt missä oli tai missä hänen
vanhempansa olivat. Carolinen vähäpuheisuus sai hänet epäilemään tätiäänkin, ja
Alyssa päätti kuunnella salaa, nähdessään Carolinen vetäytyvän Jeanin kanssa syrjään.
“Minä en voi jatkaa matkaa tästä,” Caroline aloitti hiljaisella äänellä. “Mutta Alyssan
on päästävä turvaan, kauas Ranskasta ja kauas vanhempiensa kohtalosta. Jean,
huolehdi, että Alyssa pääsee Sodankylään turvallisesti. Luotan sinuun.” Jean
silitti Carolinen käsivartta ja molemmat olivat hetken hiljaa. “Minä lupaan.
Mutta tulen takaisin hakemaan sinua,” Jean sanoi. Alyssa vetäytyi takaisin
huoneeseen, jossa hänen oli tarkoitus nukkua yön yli tätinsä kanssa. Aamulla
alkaisi matka kohti Sodankylää vieraan Jeanin kanssa.
