"Suuri luovuus vaatii suurta tuskaa"

 Hei lukijat, 

Tämä postaus on enemmänkin oma pohdintani liittyen kirjoittamiseen ja oikeastaan mihin tahansa luovuuteen. Luin hiljattain Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta-kirjasarjan ensimmäisen kirjan, jossa oli suomennettu lause jotakuinkin näin: "suuri luovuus vaatii suurta tuskaa". Lause jäi heti mieleeni, koska olen aina ollut erittäin luova ihminen, vaikka lähes kymmenen vuoden ajan elämästäni yritinkin piilottaa ja tukahduttaa sitä luovuutta. Pohdin omaa elämääni, ja sitä, onko luovuuteni todella vaatinut suurta tuskaa, enkä usko sen vaatineen. Tänään tosin tapahtui jotain sellaista, joka saattoi hieman muuttaa käsitystäni. Olen nimittäin pitkän aikaa ollut jumissa romaanini kanssa, jota olen kirjoittanut ehkä maalis-huhtikuusta lähtien. Tavoitteeni on ollut saada se valmiiksi ennen vuoden loppua (jep, saattaa olla hieman liian kunnianhimoinen tavoite, mutta onneksi kaikkia tavoitteita ei tarvitse aina saavuttaa), mutta olen ollut nyt ainakin yli kuukauden jumissa kaiken kirjoittamisen kanssa. Osasyy siihen on se, mikä aina eli omat vanhempani. Kun kerron heille omasta luovasta puolestani, he vähättelevät sitä tai toteavat luovien asioiden olevan "kivoja harrastuksia". Oma unelmani on kuitenkin tehdä kirjoittamisesta ammatti, joten tuokin kommentti kuulostaa omaan korvaani vähättelevältä. Niin kävi taas nyt, mikä sammutti sen luovuuteni hetkeksi, koska hetkeksi päästin vanhempani taas pääni sisään. 

Tänään kuitenkin sain ystävältäni viestin, joka laukaisi minussa tukahdutetun tuskan tunteen, sekä tajuamuksen siitä, etten välttämättä koskaan tule saavuttamaan erästä unelmaa, jota olen 16-vuotiaasta asti toivonut (se ei ole kirjailijan ura, koska sitä olen toivonut 10- tai 11-vuotiaasta asti, ja sen tiedän olevan ainakin teoriassa saavutettavissa, kunhan en kuole). Tuska oli syvä, ja purin sen ajattelemattomasti kumppaniini, ja onnistuimme saamaan aikaan riidan, joka satutti vieläkin syvemmältä. Tämä suuri tuska ajoi minut kuitenkin kirjoittamaan, ja ensimmäistä kertaa aikoihin sain kirjoitettua parin tunnin ajan luovuuden täysin keskeytymättä. Joten, en olekaan enää niin varma, vaatiiko suuri luovuus suurta tuskaa, vai ehkä suuri tuska pääsee vapauttamaan tukahdutetun suuren luovuuden? 

Jatkokertomusta luvassa todennäköisesti seuraavassa postauksessa - ehkä jo tällä viikolla. Edellisen luvun voit lukea täältä: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2022/08/hankala-potilas.html

Hankala potilas

 Edellisen jatkokertomuksen osan julkaisin 17.6., ja se löytyy tämän linkin takaa: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2022/06/vastaus.html

Jatketaan...

Tutkittuaan Petterin, Aino oli täysin varma, ettei Petterissä ollut mitään vikaa. Tulehdustila oli rauhoittunut, ja Petter tarvitsisi enää vain lepoa toipuakseen kokonaan. Aino ei käsittänyt, miksi hänet oli kutsuttu. "Olette niin hyvässä kunnossa kuin tällaisen loukkaantumisen jälkeen vain voi olla, herra," Aino selitti saatuaan tutkimuksen päätökseen. Petter keskeytti liioitellun vaikerointinsa kuin seinään. "Ai. No, sehän on hyvä." Sitten hän kohottautui istumaan sängylle. "Andersson, jättäisittekö meidät hetkeksi kahden kesken?" Petter pyysi sitten päättäväisellä äänensävyllä. Äänensävyn vuoksi pyyntö kuulosti enemmän käskyltä, kuten Petter sen varmasti oli tarkoittanutkin, ottaen huomioon, että hän oli Ahorannan kartanon tuleva isäntä. Anderssonin katse lipui Petteristä Ainoon ja takaisin, ja hänen silmänsä siristyivät. "Hyvä herra, saanen huomauttaa, että se ei liene sopivaa," Andersson vastasi syvällä äänellään ja röyhisti ryhtiään. "Voinette varmasti sanoa kaiken, mitä teillä on minulle sanottavaa, hovimestarinne edessä, vai mitä?" Aino rohkeni sanoa, yhtyen hovimestarin sanoihin. Aino ei paljonkaan perustanut aikansa säännöistä. Hänestä oli vain ja ainoastaan surullista, että toiset ihmiset kuvittelivat itsestään niin paljon, että uskoivat itsellään olevan vallan määrätä, milloin joku toinen sai puhua, mutta häntä ei liioin huvittanut jäädä kaksin Petterin ja tämän syvänsinisten silmien kanssa. Petterin hartiat lysähtivät, kun hän tajusi olevansa alakynnessä. "Hyvä on, omalla vastuullanne, Andersson." Petter hivuttautui sen verran lähemmäs Ainoa, että sai laskettua kätensä Ainon käden päälle. Aino vetäisi vaistomaisesti kättään pois, Andersson horjahti yrittäessään hillitä itseään astumasta lähemmäs, ja Petter kiristi otettaan sen verran, ettei Aino onnistunut vetämään kättään pois. "Aino Otontytär. Te ette ole pelkästään kaunis ulkokuoreltanne, vaan teillä on kultainen sydän. Olette toki myös tulinen ja itsepäinen - " Ainon silmät siristyivät hänen pohtiessaan, oliko sanat tarkoitettu kehuksi vai loukkaukseksi. "- ja ihailen teitä suuresti." Petter päätti mahtipontisen puheensa. "Jos sallitte, haluaisin kutsua teidät kanssani kylän tansseihin ensi viikolle." Aino valahti vitivalkoiseksi.

Aino ei ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta kaikista viimeisimmäksi hän oli odottanut tällaista. Kylätanssit olivat palvelusväelle ja muulle työväelle tarkoitettu tapahtuma, johon Petterin kaltainen ylhäisö ei osallistunut. Se oli sanaton sopimus, kuin veteen piirretty viiva, jota kukaan ei koskaan ollut ylittänyt. "Minä..." Aino ei saanut sanaa suustaan, mikä oli erittäin harvinaista. Myös Andersson vaikutti siltä, ettei tiennyt, miten päin olla. Anderssonin koko elämä perustui yhteiskunnan tiukkojen sääntöjen varaan, ja hän oli odottanut Ahorannan tulevalta isännältä moitteetonta käytöstä ja sääntöjen noudattamista. Andersson oli kasvoiltaan tulipunainen Ainon vilkaistessa häneen äänettömästi apua pyytäen. Hovimestarin silmät kuitenkin kuvastivat avuttomuutta, eikä Aino saanut hänestä kaipaamaansa tukea. Aino sulki silmänsä hetkeksi kerätäkseen itsensä. Petter avasi suunsa, mutta Aino hiljensi hänet yhdellä tiukalla katseella. "Hyvä herra, anteeksi suorasukaisuuteni, joka kuuluu myös erinomaisiin luonteenpiirteisiini, mutta te ylititte rajan. Teidänkaltaisenne ylhäisen miehen, Ahorannan tulevan isännän, on täysin sopimatonta ehdotella palvelusväelle tuollaista, sekä läsnäolonne kylätansseissa olisi... Olisi..." "Harkitsematonta ja tarpeetonta, " täydensi hovimestari Andersson, joka myös löysi äänensä Ainon rohkeuden myötä. "Niin," Aino vahvisti ja kiitti Anderssonia lyhyellä katseella. Kuten sanottua, Ainoa eivät tämänkaltaiset säännöt oikeastaan kiinnostaneet, mutta niitä oli helppoa käyttää syynä hänen jyrkälle torjunnalleen. Totuus oli se, että Ainon oli pakko varjella sisintään ja sydäntään rakastumiselta, sillä hän ei koskaan voisi olla vilpitön rakkaudessaan, eikä näin ollen kokenut ansaitsevansa rakkautta, tai ylipäätään kykenevänsä siihen. Petter yritti väittää vastaan, mutta Aino komensi hänet itsevarmasti lepäämään, peitteli hänet ja antoi unilääkkeen, jotta Petter varmasti saisi levättyä riittävästi.

Hovimestarin suljettua oven Ainon takana, Aino huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi otsaansa. "Aikamoista." Hän sai sanotuksi, kun he lähtivät kävelemään alakertaan. Hovimestari hymähti. "Oletan teidänkaltaisenne älykkään naisen ymmärtävän, että tästä ei tule puhua muiden kuullen tai mieluummin enää koskaan," Andersson sanoi jäykänoloisesti. "Ei tietenkään!" Aino melkein huudahti, ja peitti suunsa kädellään tajutessaan äänensä voimakkuuden. "Anteeksi, Andersson. Tarkoitin, että ei tietenkään puhuta. Huuleni ovat sinetöidyt." "Olinkin varma, että voin luottaa teihin," Andersson kiitti, ja hetken aikaa Aino tunsi henkistä yhteyttä tuohon jäykkään ja tiukasti sääntöjä noudattavaan hovimestariin, vaikka he olivatkin kuin toistensa vastakohdat. Aino nyökkäsi ja meni huoneeseensa. Hän nojasi selkänsä suljettua ovea vasten silmät suljettuina, näki edessään Petterin läpitunkevan sinisten silmien katseen, ja tunsi hassua värinää vatsansa pohjassa. Hän ei voinut uskoa, että Ahorannan tuleva isäntä oli oikeasti kosiskellut häntä! Toki, se saattoi johtua Petterin kokemasta traumasta, hän oli käynyt lähellä kuolemaa, ja Aino oli sattunut olemaan siinä, auttamassa häntä toipumaan. Sodassa haavoittuneiden miesten ihastuminen sairaanhoitajiin ei ollut mitenkään tavatonta. Lopulta Aino sai käännettyä tapahtuman enemmän hauskaksi kuin puistattavaksi mielessään, ja meni huvittuneena nukkumaan. Silti, Petterin syvät siniset silmät pyörivät hänen ajatuksissaan ja suljetuilla silmäluomillaan ennen kun hän nukahti. 

Mikäli jatkokertomuksen alku on jäänyt lukematta, ensimmäiseen osaan pääset tästä: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2020/12/prologi.html

Takaisin töissä

 Kun tulet lomalta takaisin töihin, etkä muista edes niiden projektien nimiä, joissa olet projektipäällikkönä, on loma varmaankin ollut melko onnistunut? 

Vasta eilen sunnuntaina alkoi oikeastaan ahdistaa töihin paluu - sitä ennen tuntui etten edes muistanut, että sellainen asia kuin "työ" on olemassa. Ahdistus ei kuitenkaan ollut mitään viime vuonna kokemaani ahdistukseen, joten uskoakseni palautuminen on alkanut vihdoin toimia. Olisi silti aivan unelma onnistua löytämään ja saamaan työpaikka, jonne palaisikin lomalta innokkaana, josta oikeasti nauttisi. Täytyy vain jatkaa etsimistä ja itseensä tutustumista. Jatkan tänne jatkokertomusta, kunhan ehdin. Yritän saada yhden luvun jo tällä viikolla. 

Essee: Ihmisten kyky empatiaan ja halu auttaa toisiaan

 Tämän postauksen julkaisen pelkästään suomeksi. Sain inspiraation avatessani Jodelin (ensimmäinen virhe, tiedän), missä joku oli kirjoittanut bussikuskista, ja päätinkin kirjoittaa aiheesta, vaikka onkin kesälomani. Kuitenkin, kirjoittaminen ei ole koskaan tuntunut varsinaisesti työltä.

Ihmisten kyky empatiaan ja halu auttaa toisiaan eli Epäitsekkyys vs Itsekkyys 

Jodelista luettua: asiakas astuu bussiin sisään, tervehtii bussikuskia ja kysyy asiallisesti, miten lipun ostaminen toimii. Bussikuski vastaa töykeästi, ettei hän tiedä, kun ei koskaan ole lippua joutunut ostamaan. "Kysy joltain nuoremmilta". Asiakas sai kyllä apua muilta bussin kyydissä olijoilta, mutta missä oli kuskin palvelualttius? Eikö bussikuskin ammatti ole nimenomaan asiakaspalvelua siinä missä muutkin asiakaspalvelun alle luettavat ammatit? 

Jos palaamme ajassa riittävästi taaksepäin, oli aika, jolloin ihmisen ainoa keino selviytyä oli itsekkyys. Ruoka ja vesi piti pitää omassa perheessä tai uhkana oli nälkäkuolema. Noihin aikoihin syyt itsekkyyteen ja empatiakyvyn puuttumiseen ovat olleet selvät: syö itse tai kuole. Nykyaikana kehittyneissä maissa on kuitenkin suurimmilta osin toisenlainen tilanne. Ruokaa on jopa ylimäärin tai sitä voi hakea erilaisilta apujärjestöiltä tiukan paikan tullen. Ihmisten ongelmat vaikuttavat koskevan enemmän sitä, onko varaa esimerkiksi matkustella useamman kerran vuodessa tai kuinka usein voi syödä vähän parempaa ruokaa ravintolassa. Perusteluja muut poissulkevalle itsekkyydelle ei suoraan ole yhteiskunnassamme nähtävissä. Meillä olisi ulkopuolisen silmin kaikki mahdollisuudet avautua empatialle, olla toistemme tukena ja auttaa toisiamme. Silti tuntuu, kuin eläisimme yhtä itsekkäimmistä ajanjaksomme aikakausista. Jos joku kaatuu kadulla, kukaan ei pysähdy häntä auttamaan. Jos sanot vahingossa väärän sanan, ja loukkaat toista, sinut anteeksipyynnöistäsi huolimatta lynkataan sosiaalisessa mediassa. Uudet mahdollisuudet ovat taaksejäänyttä historiaa. Hoemme päivästä toiseen, että aina voi aloittaa alusta, mutta auta armias jos joku kerran mokaa.  Hän ei ansaitse uutta alkua tai toista mahdollisuutta! Hänestä on täysin sallittua puhua pahaa ja hänet on täysin sallittua jopa sulkea yhteiskuntamme ulkopuolelle. 

Verraten historiaamme, meillä kuitenkin olisi tällä hetkellä historiamme parhaat mahdollisuudet epäitsekkyyteen, ja juurikin näihin toisiin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin. Silti, edes asiakaspalvelijat eivät tunnu olevan enää kiinnostuneita auttamaan muita, vaikka se on kirjaimellisesti heidän työtään. Jos jonkun koetaan olevan itsensä alapuolella, niin sanotusti "toisen luokan kansalainen", häntä saa kohdella kuten haluaa. Ja peilin toisella puolella, osa asiakkaista vaikuttaa kuvittelevan, että on heidän oikeutensa purkaa kaikki stressinsä asiakaspalvelijoihin. Onko tämä siis ikuinen oravanpyörä? Asiakaspalvelija aloittaa innokkaana ja avuliaana ammatissaan, kunnes kohtaa ala-arvoista kohtelua, jopa huutoraivoa asioista, joihin hän ei itse ole pystynyt laisinkaan vaikuttamaan. Tämän jälkeen häntä ei puolestaan enää kiinnosta palvella asiakkaitaan, joten seuraava ystävällinen asiakas saakin huomata olevansa toisen luokan kansalainen, jolle ei tarvitse edes neuvoa, mistä bussilippuja saa ostettua. 

Toiset ihmiset ovat ylimielisiä asiakaspalvelijoita kohtaan - näitä olen itsekin tavannut valitettavan usein. Ei hymyillä, ei tervehditä tai kiitetä, ei vilkaista päinkään. Aivan kuin toiselle hymyily ja parin ystävällisen sanan sanominen olisi ruttoa, joka leviää ja tappaa. Eikä ystävällisyyden kuuluisi olla mikään asiakaspalvelijoiden erikoisuus, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys meistä ihan jokaiselle. Eikö meillä kaikilla olisi mukavampi olla, kun olisimme ystävällisiä toisillemme? Vai olenko todella ainoa, josta on myös helpompaa olla itsensä kanssa, kun on muillekin ystävällisempi? Eikä asiakaspalvelijan ole pakko katkeroitua vain siksi, että on muutamia asiakkaita, jotka laukovat törkeyksiä eivätkä osaa arvostaa. Sellaisille asiakkaille ei tarvitse olla kohtelias, mutta seuraavan mukavan asiakkaan osuessa kohdalle, voisi yrittää olla purkamatta sitä omaa pahaa oloaan, jonka edellinen asiakas aiheutti, tähän. 

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä asiakas-asiakaspalvelija-suhteesta, vaan ihan meistä kaikista. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta kuvitella olevamme parempia ihmisiä vain siksi, että meillä on enemmän rahaa, korkeampi koulutus, arvostetummat vanhemmat tai mitä tahansa ulkoisia ominaisuuksia tai maallista omaisuutta. Edes paremmat luonteenpiirteet eivät riitä siihen, sillä meitä ei voi arvottaa toisiimme nähden. Sen, että yrittää parhaansa, pitäisi riittää. Silti olemme asettaneet itsellemme ja samalla muille mahdottomia tavoitteita ulkonäön, painon, koulutuksen, työmäärien ja menestyksen suhteen. Sen sijaan, että ottaisimme kaikki huomioon ystävällisesti, että kohtaisimme muut jokapäiväisessä elämässämme kohteliaasti ja hymyillen, positiivista energiaa levittäen, keskitymme vain omiin napoihimme, ja siihen, mitä kaikkea meidän onkaan mahdollista itsellemme haalia, muiden kustannuksella. Meitä ei enää kasvateta nöyryyteen eikä tyytymään vähään - mikä on toisaalta positiivinen asia. Mutta jos meidät kasvatetaan itsekkyyteen, kilpailemaan toistemme kanssa ja jyräämään toiset hinnalla millä hyvänsä ollaksemme "parempia", niin mihin olemme menossa? 

Onko meidän mahdollista oppia olemaan ystävällisiä toisillemme ja ottamaan toisemme huomioon? Vai olemmeko peruuttamattomasti luoneet maailman, jossa vain itsekkyys ja töykeys palkitaan, ja empatiakyvystä on pelkkää haittaa matkalla menestykseen ja kunniaan? 

Kesäloma

 Kesäisiä terveisiä kaikille, 

Olen jo käynyt itse läpi burn outin aikanaan, ja opin kantapään kautta, että toisinaan täytyy pitää lomaa. Tämän vuoksi olen tälle vuodelle ajoittanut elämäni niin, että saan kaikista elämäni osa-alueista, joissa kannan tai koen kantavani vastuuta, lomaa samaan aikaan. Tämän vuoksi saatan pitää taukoa myös blogista, pisimmillään 1.7.-31.7. - ellen jostain syystä inspiroidu ja julkaise/ajasta jotakin tuolle ajalle. 

Nauttikaa kesästä!

Hän sulki tietokoneensa näytöltä sovellukset yksi kerrallaan. Väsyneenä, mutta onnellisena, hän sammutti myös tietokoneen. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, mutta hänelle oli tarjoutunut tilaisuus aloittaa kesälomansa hetkeä aiemmin, ja hän oli tarttunut siihen. Hän sulki silmänsä ja veti viimeistä kertaa sisäänsä toimiston - ehkä inasen tunkkaista ilmaa ja tuttua tuoksua nautiskellen siitä ajatuksesta, että hänen ei tarvitsisi kävellä sisään toimiston ovesta neljään kokonaiseen viikkoon. Hitaasti hän pakkasi mustan tekonahkaisen laukkunsa ja heitti sen olkapäälleen roikkumaan. Hän astui työhuoneestaan käytävälle. Muut olivat vielä täydessä työn vauhdissa. Hän käveli loistelamppujen valossa käytävää kevein askelin, toivottaen viikonloppuja ja hyvää kesää jokaiselle, jonka ovi sattui olemaan auki. Saapuessaan ovelle, hän vilkaisi viimeisen kerran taakseen hyvästellen neljäksi viikoksi kaiken, työkiireet, stressin ja paineet. Tästä tulisi hyvä ja rentouttava loma. Hän aikoi jopa sulkea puhelimensa varmistaakseen asian. Sitten hän nosti kätensä oven kahvalle, ja avasi oven kesään. 

/

Summary in English: 

I will have my summer holiday, at the longest from 1st of July until 31st of July. Might publish something during that time or might not. Enjoy the summer! 

Hääsatiiri / A satire of wedding

 I will exceptionally translate this short satire text in English also, you can find that version below the Finnish text. Please, take in notice that satire is not a familiar writing style for me, so I am out of my comfort and experience zone here. /

Satiiri kirjoittamisen tyylilajina on sekä oman mukavuusalueeni että kokemukseni ulkopuolella. Sain silti inspiraation ollessani häissä vieraina, joten päätin kokeilla. Kommentteja otetaan vastaan! Poikkeuksellisesti julkaisen tämän tekstin sekä suomeksi että käännettynä englanniksi. 

Suomalaiset perinteiset häät. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa usein tunnin tai kahden (tai useamman) ajamista kiljuvien, kärsimättömien lasten ja puolison kanssa ensin jonnekin sivistyksen ulkopuolelle. Usein, vaikka matkaan lähtiessä varataan puoli tuntia ylimääräistä aikaa, onnistuu joku silti myöhästymään - ellei se joku ole morsian tai sulhanen itse. Toki joissain kulttuureissa se on jopa tapana, että hääpari saapuu tunnin tai pari myöhässä, mikäs siinä, vierailla odotellessa. Suomessa toki pyritään säntilliseen aikatauluun. Mikäli selviät hengissä kirkon ulkopuolella päivystävistä hyttysistä, saatat silti joutua seisomaan sateessa kirkon ulkopuolella, koska kirkkoon mahtuu vain hääparin “rakkaimmat ja läheisimmät”. Tässä kohtaa mieleesi herää ehkä kysymys, miksi minut on edes kutsuttu, kun en ole siinä “rakkaimpien ja läheisimpien” joukossa? No kerryttämään häämatkakassaa tietenkin! Täytyyhän hääparin päästä häämatkalle maksettuaan ensin sikailevien ja röyhkeiden vieraiden ruuat sekä ylenpalttisen määrän alkoholia.

Kirkon jälkeen hääpari poistuu näyttävästi valokuvattavaksi jättäen vieraansa sekoilevien ja epävarmojen bestmanien ja kaasojen haltuun. Mikäli vieraat jostain kumman syystä ja Google Mapsista huolimatta onnistuvat löytämään juhlapaikalle ajoissa, on hääparin valokuvaus syystä tai toisesta myöhässä, ja vieraat odottelevat - sateessa, taas, hääparia saapuvaksi. Toinen vaihtoehto sisältää sen, että vieraat eksyvät matkalle keskellä ei mitään vailla kenenkään muun kuin hääparin puhelinnumeroita, eikä hääpari kesken valokuvauksen (tietenkään) vastaa puhelimeen. Kun hääpari vaivautuu saapumaan paikalle, he ovat onnensa kukkuloilla. Heidät on nyt onnistuneesti kaikesta jännityksestä huolimatta vihitty avioliittoon heidän vauvansa (tai jonkun tutun tai sukulaisen vauvan) kirkuessa papin taustaäänenä. Kahden vuoden raskas työ kulminoituu tähän yhteen hetkeen, yhteen päivään, johon kohdistuvat odotukset ovat kaikkien meidän maailmamme mittakaavojen ulkopuolella.  Toisinaan häiden suunnittelu on niin raskasta ja riitoja lietsovaa, että avioliiton sijaan saamme juhlia parin eroa. Joskus pari päätyy morsian- ja sulhashirviömäisyydestä huolimatta naimisiin, ja eroavat sitten kaikessa hiljaisuudessa vuoden sisällä. 

Hääpuheen pitää perinteisesti sulhasen isä, joka on lipittänyt aamusta asti taskumatista vodkaa uskaltaakseen avata suunsa. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu, että miehet eivät puhu, varsinkaan tunteista, paitsi sitten kun heidän lapsensa menevät naimisiin, heidän kuuluisi osata pitää maailman kaunopuheisin ja koskettavin puhe. Mikäli sulhasen isä ei ole vielä liian humalassa puhetta pitääkseen, on alkumaljat loppuneet kesken ja morsiamen vanhemmat, jotka ovat saapuneet hieman myöhässä, koska olivat nukuttamassa hääparin vauvaa, jäävät ilman alkumaljaa. Sulhasen isä ei tietenkää näe eikä kuule tässä vaiheessa enää mitään, joten hän pitää puheen, ja morsiamen vanhemmat kohottavat tyhjiä käsiään maljaa nostaessaan. Seuraavaksi odotellaan ruokaa nälissään puolen tunnin ajan. Bestmanit juoksevat edestakaisin yrittäen selvittää, miksi ruoka ei ole vielä valmiina. Hääpari on edelleen onnensa kukkuloilla, eikä näe vieraidensa kärsivän nälästä. Järjestelyiden toimimattomuuteen kyllästyneet kaasot ovat piilottaneet kasvonsa käsiinsä, jotta eivät itkisi häpeästä muiden nähden. 

Kun ruoka ja juoma sitten vihdoin saapuu, juhlat todella alkavat. Vieraat kiskovat (heille) ilmaista alkoholia kaksin käsin tyhjään mahaan. Kuka sammuu ensimmäisenä? Yleensä sulhasen tai morsiamen isä. Ruuan ja kakkukahvien ohessa pidetään kiusallisia, vieraita tai hääparia tai molempia nolaavia leikkejä ja muita ohjelmanumeroita, joista kukaan ei oikeasti tykkää, mutta jotka vaan kuuluvat häihin. Parhaassa tapauksessa ruoka loppuu kesken ennen kuin puolet vieraista saa ruokamyrkytyksen tai joutuu ylensyömisen vuoksi ambulanssilla sairaalaan. Kakkukahvien jälkeen hääparille tuntemattomimmat vieraat kiittävät kohteliaan etäisesti, ja poistuvat vähin äänin, saatuaan vatsansa täyteen. Bestmanit ovat hermostuksissaan juoneet enemmän mitä oli tarkoitus ja kaasot koettavat paikata heitäkin. Kun DJ vihdoin alkaa soittaa, poistuvat hääparin sukulaisista vanhimmat vapisten. Suuresta määrästä alkoholia huolimatta, suomalainen ujous ja jurous valtaa mielet, eikä kukaan uskalla tanssia hääparin oman tanssin jälkeen. Hääpari on tässä kohtaa poistunut joko vauvaansa katsomaan, tai kuhertelemaan jonnekin piilopaikkaan. DJ alkaa jo tuskastua, kun ei parhaimmista hiteistään huolimatta saa juhlakansaa tanssilattialle. Vihdoin joku bestmaneista tai kaasoista vetäisee puoli pulloa vodkaa saadakseen riittävästi rohkeutta, ja vetää pari kaveriaan mukaan horjumaan ja heilumaan loppuun kulutettujen kappaleiden tahtiin. Tämän jälkeen alkaa muitakin vieraita hitaasti valua tanssilattialle, ja ilta on pelastettu. 

Jälkeenpäin kaikki kiittelevät hääparia vuolaasti onnistuneista ja ihanimmista häistä ikinä. Hääpari kiittelee kaasoja ja bestmaneja, jotka vakuuttelevat, että kaikki sujui juuri niinkuin piti. Aika kultaa muistot, ja muutaman kuukauden päästä kukaan ei enää muista sulhasen päivällisen jälkeen sammunutta isää, odottelua sateessa hyttysten syötävänä, huutavaa nälkäänsä päivällisen myöhästyessä tai kiusaantuneisuuttaan ensin ohjelmanumeroiden aikaan ja lopuksi vielä DJ:n saapuessa, kun kukaan ei kehdannut avata tanssilattiaa. Kaikille jää päällimmäisiksi muistoiksi hääparin silmistä paistava onnellisuus sekä tietenkin hyvä ruoka. 

—---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

In English:

Traditional Finnish wedding, what does it mean? In the beginning, it often means one or two hours (or even more) of driving into the middle of nowhere with screaming, impatient children and spouse. And even though you thought you scheduled plenty of extra time to be on time, you will still be late - if it is not you, it is someone else, even the bride or the groom or both. Of course, in some cultures, it is normal for the wedding couple to arrive one or two hours late, the guests can wait of course, but in Finland, we try to be punctual. If you happen to survive from the killer mosquitoes that are waiting for people right outside the church, you might still end up standing in the rain in front of the church during the ceremony, because the church they have booked is too small, and only the “closest ones to the couple” fit to sit in the church. At this point, you might have the feeling that why were you even invited in the first place, since you are not included in the “closest and dearest ones”. Well, the answer is simple: to increase the honeymoon budget. The wedding couple should be able to have their perfect honeymoon after providing food and free drinks for guests who will probably be behaving more like pigs as the night approaches. 

After the ceremony, the couple makes their spectacular departure for photographs, leaving the guests to be handled by the confused bestmans and bridesmaids. If the guests happen to find their way (despite Google Maps) to the wedding venue on time, the photography session of the couple will be late for one reason or another, and the guests will be waiting for them in the traditional Finnish weather - cold and rainy. The other option is that the guests will be lost in the middle of nowhere, and they only have the phone number for the couple, who are of course, unable to answer during the photo session. When the couple arrives, they are the happiest people in the world, totally unaware of how their guests are feeling. They have been successfully wedded, despite all the tension and screaming babies as the background singers for the priest. The hard work of two years of planning is finally paying back - the result is this one day, one moment, and the expectations are higher than can even be measured in our world. Sometimes the planning phase is so demanding that the couple ends up breaking up instead of getting married. And sometimes they do get married, and then, quitely, get a divorce in less than a few months after the ceremony. 

The speech is traditionally held by the father of the groom, who has been drinking vodka the whole morning from his hidden flask to be able to speak in public. Traditionally, men in Finland are not supposed to talk about feelings - or actually talk at all, but when their daughter or son gets married, they are expected to hold the most touching speech that has ever been heard. If the father of the groom is not too drunk yet for the speech, the drinks are out of stock. Therefore, the parents of the bride, who arrived just a little bit late, because they were trying to put the baby of the wedded couple to sleep, do not receive their champagne in time for the speech and the toast after.The father of the groom hears and sees nothing, so he speaks, and after, the parents of the bride raise their empty hands instead of the glasses (that they did not receive) for the couple. The next half an hour everybody is just waiting for the food to be ready, because everyone is already really hungry. Bestmans are running around, trying to figure out why the food is not ready (especially, because everything else was already late) . The couple is staring at each other, so full of love that they cannot see the guests starving. Bridesmaids have hidden their faces behind their hands to prevent the guests from seeing the tears they are crying because of the poor organization of the party. 

When the food and the drinks finally arrive, the party may actually start. The guests drink the free alcohol (paid by the couple) from three glasses at the same time to empty stomachs. Who will be the first to pass out? Usually, it is the father of the groom or of the bride. There are awkward games and other “fun” stuff during the coffee. Nobody actually likes them, but they just are part of the Finnish wedding tradition, so they must be played. In the best case scenario, the food runs out before half of the guests get food poisoning or has to be driven to the hospital, because of eating too much. After the coffee and the cake, the guests who were not “the closest and dearest” to the couple, give their thanks to the couple, and leave the party with their full stomachs, as expected. The bestmans have been drinking too much because of their nervousness, and the bridesmaids try to save their asses. When the DJ starts playing, the eldest of the guests leave the party. Despite the large amount of alcohol, the Finnish shyness is too much, and nobody dares to dance after the couple has danced first. The married couple has hidden in the woods nearby to be alone for a moment, and the DJ begins to feel distressed, because nobody is dancing. Finally the last sober one of the bridesmaids drinks a bottle of vodka to gain enough courage, and pulls the rest of the team to the dance floor and the party begins. The songs are old and dead, but the evening has been saved. 

Afterwards, everyone is grateful for the party, thanking the married couple for the best party ever. The married couple is thankful for the bestmans and the bridesmaids, who convince them that everything went just as planned. Memories grow sweeter in time, and after a few months, nobody remembers the drunken father of the groom, the killer mosquitoes, the waiting and starving, awkwardness or the rain. Everyone will just remember the happiness in the eyes of the married couple, the successful happily ever after, and of course, the good food. 

Vastaus

 Rakkaat lukijat,

Jätimme Ainon ja hänen piikaystävänsä Marian jännittävän hetken äärelle. Mitä Maria vastaa? 

Maria ei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan Oivaa. Oivan kasvot muuttuivat hermostuneesta hymystä kysyviksi, kun vastausta ei kuulunut. Maria käänsi katseensa avuttomana Ainoon. Aino tiesi ystävänsä haluavan naimisiin, eikä tämän parempaa tarjousta todennäköisesti tulisi. Lisäksi, hän uskoi Marian olevan tosissaan ihastunut Oivaan - sekä Armakseen myös, mutta Armas oli pudotettu pelistä lopullisesti. Aino nosti lämpimän hymyn kasvoilleen, ja nyökkäili luottavaisen itsevarmasti Marialle, joka näytti tuskastuneelta. "Oiva, minä... En osannut odottaa tätä." Maria aloitti. "Ei se mitään, rakas. Saat pohtia vastaustasi niin kauan kuin haluat. Minä odotan." Oiva sanoi uskollisesti, vaikka olikin varmasti pettynyt. Kilpakosijansa kuoltua, hän ei ollut odottanut, että esteitä enää olisi. Jokin Oivan äänessä ja ymmärtäväisyydessä sai Marian kuitenkin tekemään päätöksensä. "Odota. Enhän minä odottaa halua." Maria kiirehti. "Kyllä." Oiva pysähtyi hämmentyneenä. "Kyllä, senkin hölömö, suostun vaimoksesi!" Kun sanat iskeytyivät Oivan tajuntaan, hän pomppasi pystyyn ja muiskautti suukon suoraan Marian suulle, kaikki perinteet, esiliinat ja perikadot unohtaen. Hän melkein unohti jopa sormuksen, mutta muisti sen Marian ojentaessa kätensä. Oiva pujotti sormuksen Marian vasempaan nimettömään. Se sopi täydellisesti. Silmät säihkyen Maria esitteli sormustaan Ainolle, joka liikuttui ystävänsä onnesta. "Olen niin onnellinen teidän puolestanne." Aino sai sanottua ennen äänensä särkymistä. "Tule, Oiva, meidän täytyy kertoa isälle, ja kaikille!" Maria riemuitsi, ja he lähtivät käsi kädessä, onnellisina, kohti tulevaisuuttaan. Aino nojasi hetken selkä huoneensa ovea vasten silmät kyynelissä. Hän oli tarkoittanut, mitä sanoi, hän oli todellakin onnellinen ystävänsä puolesta, mutta samalla surullinen siitä, ettei itse tulisi saavuttamaan samaa. Aino ei muistanut lapsuudestaan paljoa, mutta hän muisti vanhempiensa välisen lämpimän rakkauden, joka oli kantanut heidän perheensä läpi vaikeuksien, kunnes sitten hänen vanhempiensa elämä oli riistetty heiltä liian aikaisin. Aino huokaisi syvään. Olkoonkin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet jo kymmenen vuotta sitten, hän silti ikävöi heitä ajoittain. Yhtäkkiä joku koputti oveen määrätietoisen kuuloisesti, ja Aino hätkähti. Hän pyyhki silmäkulmansa, suoristi hameensa ja avasi oven.

Oven takana oli taas hovimestari Andersson. "Saanen häiritä, neiti Otontytär." Andersson kumarsi lievästi omaan tapaansa. Aino niiasi ja nyökkäsi. "Herra kutsuu sinua." "Totta kai." Aino vastasi, ja astui käytävään Adolf Anderssonin tehdessä oviaukossa tilaa hänelle. He kävelivät ensin vaitonaisina portaille ja portaita ylös, mutta sitten Aino päätti kysellä hieman esitietoja Petterin senhetkisestä tilasta. "Onko herran vointi huonontunut?" "Käsittääkseni ei." Hovimestari vastasi lyhytsanaisesti. Aino vajosi kummastuneena mietteisiinsä. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia häntä pidettiin jumissa kartanossa, mikäli Petterin vointi oli pysynyt vakaana samalla, kun sotasairaalalla ihmiset kärsivät ja olivat koko ajan taistelemassa kuolemaa vastaan. Hovimestari röhäisi. "Kröhöm." "Niin?" Aino kysäisi. "En ole saanut tilaisuutta kiittää teitä. Pelastitte minulle todella tärkeän ihmisen. Kiitokseni siis." Hovimestari sanoi turhan asiallisen juhlallisesti ja kumarsi. Aino meinasi nauraa, mutta se ei olisi ollut tilanteessa, eikä hovimestarin muutenkaan läsnäollessa kovin soveliasta. "Ei kestä kiittää, tein vain sen, minkä jokainen hoitaja olisi tehnyt." Aino vastasi vähätellen. "Älä vähättele itseäsi ja tekojasi." Hovimestari ehkä jopa hieman ärähti Ainolle. Aino hätkähti. "Tarkoitan, teidän taitonne ovat ihmeellisiä, ettehän koskaan unohda, että ne eivät ole itsestäänselvyys. Teidän ei kannata, anteeksi suorapuheisuuteni, varsinkaan teidän asemassanne, vähätellä taitojanne." Hovimestari selitti lempeämmin. Aino nyökkäsi hyväksyvästi. Jokin hovimestarin lämpimässä huolenpidossa lämmitti Ainon sydäntä. He olivat kuitenkin jo saapuneet Petterin makuuhuoneen ovelle. Hovimestari suoristi ryhtinsä, koputti oveen ja avasi sen. "Aino Otontytär, herra." Ja Andersson kumarsi taas. Aino pujahti hänen vierestään huoneeseen tietämättömänä siitä, miksi hänet oli edes kutsuttu.