Edellisen jatkokertomuksen osan julkaisin 17.6., ja se löytyy tämän linkin takaa: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2022/06/vastaus.html
Jatketaan...
Tutkittuaan Petterin, Aino oli täysin varma, ettei Petterissä ollut mitään vikaa. Tulehdustila oli rauhoittunut, ja Petter tarvitsisi enää vain lepoa toipuakseen kokonaan. Aino ei käsittänyt, miksi hänet oli kutsuttu. "Olette niin hyvässä kunnossa kuin tällaisen loukkaantumisen jälkeen vain voi olla, herra," Aino selitti saatuaan tutkimuksen päätökseen. Petter keskeytti liioitellun vaikerointinsa kuin seinään. "Ai. No, sehän on hyvä." Sitten hän kohottautui istumaan sängylle. "Andersson, jättäisittekö meidät hetkeksi kahden kesken?" Petter pyysi sitten päättäväisellä äänensävyllä. Äänensävyn vuoksi pyyntö kuulosti enemmän käskyltä, kuten Petter sen varmasti oli tarkoittanutkin, ottaen huomioon, että hän oli Ahorannan kartanon tuleva isäntä. Anderssonin katse lipui Petteristä Ainoon ja takaisin, ja hänen silmänsä siristyivät. "Hyvä herra, saanen huomauttaa, että se ei liene sopivaa," Andersson vastasi syvällä äänellään ja röyhisti ryhtiään. "Voinette varmasti sanoa kaiken, mitä teillä on minulle sanottavaa, hovimestarinne edessä, vai mitä?" Aino rohkeni sanoa, yhtyen hovimestarin sanoihin. Aino ei paljonkaan perustanut aikansa säännöistä. Hänestä oli vain ja ainoastaan surullista, että toiset ihmiset kuvittelivat itsestään niin paljon, että uskoivat itsellään olevan vallan määrätä, milloin joku toinen sai puhua, mutta häntä ei liioin huvittanut jäädä kaksin Petterin ja tämän syvänsinisten silmien kanssa. Petterin hartiat lysähtivät, kun hän tajusi olevansa alakynnessä. "Hyvä on, omalla vastuullanne, Andersson." Petter hivuttautui sen verran lähemmäs Ainoa, että sai laskettua kätensä Ainon käden päälle. Aino vetäisi vaistomaisesti kättään pois, Andersson horjahti yrittäessään hillitä itseään astumasta lähemmäs, ja Petter kiristi otettaan sen verran, ettei Aino onnistunut vetämään kättään pois. "Aino Otontytär. Te ette ole pelkästään kaunis ulkokuoreltanne, vaan teillä on kultainen sydän. Olette toki myös tulinen ja itsepäinen - " Ainon silmät siristyivät hänen pohtiessaan, oliko sanat tarkoitettu kehuksi vai loukkaukseksi. "- ja ihailen teitä suuresti." Petter päätti mahtipontisen puheensa. "Jos sallitte, haluaisin kutsua teidät kanssani kylän tansseihin ensi viikolle." Aino valahti vitivalkoiseksi.
Aino ei ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta kaikista viimeisimmäksi hän oli odottanut tällaista. Kylätanssit olivat palvelusväelle ja muulle työväelle tarkoitettu tapahtuma, johon Petterin kaltainen ylhäisö ei osallistunut. Se oli sanaton sopimus, kuin veteen piirretty viiva, jota kukaan ei koskaan ollut ylittänyt. "Minä..." Aino ei saanut sanaa suustaan, mikä oli erittäin harvinaista. Myös Andersson vaikutti siltä, ettei tiennyt, miten päin olla. Anderssonin koko elämä perustui yhteiskunnan tiukkojen sääntöjen varaan, ja hän oli odottanut Ahorannan tulevalta isännältä moitteetonta käytöstä ja sääntöjen noudattamista. Andersson oli kasvoiltaan tulipunainen Ainon vilkaistessa häneen äänettömästi apua pyytäen. Hovimestarin silmät kuitenkin kuvastivat avuttomuutta, eikä Aino saanut hänestä kaipaamaansa tukea. Aino sulki silmänsä hetkeksi kerätäkseen itsensä. Petter avasi suunsa, mutta Aino hiljensi hänet yhdellä tiukalla katseella. "Hyvä herra, anteeksi suorasukaisuuteni, joka kuuluu myös erinomaisiin luonteenpiirteisiini, mutta te ylititte rajan. Teidänkaltaisenne ylhäisen miehen, Ahorannan tulevan isännän, on täysin sopimatonta ehdotella palvelusväelle tuollaista, sekä läsnäolonne kylätansseissa olisi... Olisi..." "Harkitsematonta ja tarpeetonta, " täydensi hovimestari Andersson, joka myös löysi äänensä Ainon rohkeuden myötä. "Niin," Aino vahvisti ja kiitti Anderssonia lyhyellä katseella. Kuten sanottua, Ainoa eivät tämänkaltaiset säännöt oikeastaan kiinnostaneet, mutta niitä oli helppoa käyttää syynä hänen jyrkälle torjunnalleen. Totuus oli se, että Ainon oli pakko varjella sisintään ja sydäntään rakastumiselta, sillä hän ei koskaan voisi olla vilpitön rakkaudessaan, eikä näin ollen kokenut ansaitsevansa rakkautta, tai ylipäätään kykenevänsä siihen. Petter yritti väittää vastaan, mutta Aino komensi hänet itsevarmasti lepäämään, peitteli hänet ja antoi unilääkkeen, jotta Petter varmasti saisi levättyä riittävästi.
Hovimestarin suljettua oven Ainon takana, Aino huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi otsaansa. "Aikamoista." Hän sai sanotuksi, kun he lähtivät kävelemään alakertaan. Hovimestari hymähti. "Oletan teidänkaltaisenne älykkään naisen ymmärtävän, että tästä ei tule puhua muiden kuullen tai mieluummin enää koskaan," Andersson sanoi jäykänoloisesti. "Ei tietenkään!" Aino melkein huudahti, ja peitti suunsa kädellään tajutessaan äänensä voimakkuuden. "Anteeksi, Andersson. Tarkoitin, että ei tietenkään puhuta. Huuleni ovat sinetöidyt." "Olinkin varma, että voin luottaa teihin," Andersson kiitti, ja hetken aikaa Aino tunsi henkistä yhteyttä tuohon jäykkään ja tiukasti sääntöjä noudattavaan hovimestariin, vaikka he olivatkin kuin toistensa vastakohdat. Aino nyökkäsi ja meni huoneeseensa. Hän nojasi selkänsä suljettua ovea vasten silmät suljettuina, näki edessään Petterin läpitunkevan sinisten silmien katseen, ja tunsi hassua värinää vatsansa pohjassa. Hän ei voinut uskoa, että Ahorannan tuleva isäntä oli oikeasti kosiskellut häntä! Toki, se saattoi johtua Petterin kokemasta traumasta, hän oli käynyt lähellä kuolemaa, ja Aino oli sattunut olemaan siinä, auttamassa häntä toipumaan. Sodassa haavoittuneiden miesten ihastuminen sairaanhoitajiin ei ollut mitenkään tavatonta. Lopulta Aino sai käännettyä tapahtuman enemmän hauskaksi kuin puistattavaksi mielessään, ja meni huvittuneena nukkumaan. Silti, Petterin syvät siniset silmät pyörivät hänen ajatuksissaan ja suljetuilla silmäluomillaan ennen kun hän nukahti.
Mikäli jatkokertomuksen alku on jäänyt lukematta, ensimmäiseen osaan pääset tästä: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2020/12/prologi.html
