Ahoranta

 Päästyään sinä aamuna sotasairaalalle, kenttäsairaalan johtava sairaanhoitaja lähetti Ainon välittömästi Ahorantaan. Sieltä oli tullut oikein virallinen kutsukirje, jossa selitettiin isännän tarvitsevan piikaansa yhden päivän. "Tämä on varmasti Petterin aikaansaannosta," Aino mumisi itsekseen seistessään johtavan sairaanhoitajan edessä. "Haluaisin totta kai pitää sinut tämänkin päivän täällä, mutta olet ollut auttamassa vain, koska isäntäsi on antanut siihen luvan," Birgitta muistutti lempeästi. Aino hymyili, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti. "Tiedän." "Näemme taas huomenna," Birgitta sanoi ja lähetti niillä sanoilla Ainon matkaan.

Matka Ahorantaan tuntui ensimmäistä kertaa liian lyhyeltä. Ainoa puistatti, miten läpitunkevalta Petterin katse oli tuntunut. Katse sai Ainolle erittäin epämukavan olon, aivan kuin Petter pystyisi näkemään Ainon 10 vuoden aikana rakentaman ja vahvistaman suojamuurin taakse, näkemään, kuka Aino oikeasti oli. Se on ihan typerää, Aino ajatteli mielessään, ei kukaan täällä voi tietää, kuka olen ja mistä olen tullut Suomeen. Aino oli oppinut suomen kielenkin, lähes virheettömästi. Hänellä oli hyvä kielipää, kuten kotiopettajatar oli kehunut. Klausilla ja Kustaavalla ei olisi välttämättä ollut varaa kotiopettajattareen - ainakaan Ainoa varten, mutta helläsydämisinä he ymmärsivät, että tytön tarvitsisi oppia ainakin suomea, jos ei muuta ja opettihan tämä opettajatar Hildaakin. Ahorannan kartano näkyi jo. Aino hidasti jo ennestään hidasta kävelyään suorastaan mateluksi, mutta kartano lähestyi vääjäämättä. Aino yritti saada ajatuksiaan pois omasta menneisyydestään sekä Petterin läpitunkevan sinisistä silmistä.

Hovimestari avasi oven. Prameilevaa, Aino ajatteli, mutta niiasi kuten kuului. "Aino Otontytär, Hartikaisen talosta." Aino ojensi kutsukirjeen. "Tulin niin pian kuin johtava sairaanhoitaja sai välitettyä minulle tämän kirjeen." Hovimestari oli epäilemättä itse pitänyt huolen kirjeen lähettämisestä, ja osasi siis varmaankin laskea, että ei Aino nyt ihan kiirehtien ollut juossut, mutta kuten etikettiin kuului, pieninkään ele ei paljastanut hovimestarin paheksuntaa. "Tervetuloa, neiti Otontytär. Työtehtäviinne kuuluu huolehtia talon vanhimmasta pojasta, Petteristä, joka loukkaantui sodassa, kuten varmaan tiedättekin. Varmistakaa, että hänellä on kaikki hyvin, ja että hän saa kaiken tarvitsemansa." Hovimestarin ääni oli syvä. "Kyllä, herra." Aino vastasi opetetusti, niiasi, ja astui sisään. Yksi hovimestarin alaisista palveluspojista lähti saattamaan Ainoa Petterin luo. 

Heidän noustessaan koristeellisia portaita ylös, Ainon katse harhaili ensin seinille ripustetuissa tauluissa, lähinnä muotokuvia, kunnes se kiinnittyi yläaulan kattokruunuun. Aino pidätti huudahduksen. Kattokruunu oli upea, se oli mustasta teräksestä tehty, iso ja koristeellinen. Kynttilät lepattivat luoden varjoa seinustalle. Aino painoi mieleensä kattokruunun yksityiskohdat ja ajatteli hankkivansa samanlaisen, sitten kun olisi perustanut oman majatalonsa. He kääntyivät kulkemaan käytävää vasemmalle. Käytävän seinät tuntuivat kaatuvan päälle, käytävä ei ollut kovin leveä, tummat karmit ja listat loivat uhkaavaa, mahtipontista tunnelmaa. Seinällä tasaisin välein olevat kyntteliköt eivät riittäneet tuomaan valoa pimeään käytävään. Petterin huone oli käytävän päässä. "Olemme perillä," palveluspoika ilmoitti ja asetti kätensä oven kahvoille avatakseen suurieleisesti mahtipontisen kaksoisoven molemmat puolet. Aino veti syvään henkeä kovettaen ulkokuorensa.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin osa 3

Illat pimenivät ja kylmä kosteus nosti Ainon ihokarvat pystyyn paljailla käsivarsilla. Hän hieroi käsivarsiaan ja nopeutti askeleitaan. Oli elokuu, kohta kesä olisi kokonaan ohi kun syksy puhaltaisi sen pois tieltään. Lehdet alkoivat vähän kerrallaan kellastua, heinää korjattiin pelloilta. Pieni haikeus täytti Ainon sydämen. Hän rakasti kesää, sen eloisuutta, ihmisiä, jotka nauttivat kesän pienimmistäkin antimista, auringossa lämmenneitä järviä, joiden vesi oli kuitenkin riittävään kylmää viilentämään ihoa kuumana päivänä. Lämpimiä sadepäiviä, paahtavaa hellettä seuranneita ukkosia. Päiviään Ahorannassa piikana. Parasta oli, kun sai auttaa talon tytärtä Vilhelmiinaa. Vilhelmiina kun oli Ainon kanssa samanikäinen, ja heillä oli samankaltaisia unelmia. Että he naisinakin saisivat pitää omaa yritystään, kyläkauppaa, tai kasvattaa hevosia tai karjaa maatilalla. Ainon unelma oli hankkia iso talo, jonne hän voisi ottaa matkalaisia yöksi pientä maksua vastaan. 

Aino saapui puron varteen. Hän kyykistyi sen eteen, kastoi kätensä ja värähti. Vesi oli kylmää. Kohta yöt kylmenisivät niin paljon, ettei hän voisi enää peseytyä purossa. Eivätkä Kustaava ja Klaus Hartikainen omistaneet saunaakaan, saatika järvenrantatonttia. Täytynee siis nauttia puhtaudesta vielä kun voi, Aino sanoi itselleen mielessään päättäväisesti alkaessaan pestä itseään. Kuivatessaan kasvojaan pyyhkeellä, Aino tunsi jotain epämiellyttävää. Aivan kuin joku katselisi häntä. Hän laski pyyhkeen ja tuijotti suoraan läpitunkeviin tummansinisiin silmiin. Aino henkäisi pelästyneenä, pudotti pyyhkeen ja kirosi. "Sinulla on hiton kova kieli lempeäksi sairaanhoitajaksi." Petter sanoi ja naurahti. "Mitä sinä perkele tulet tänne keskellä yötä pelästyttämään!" Aino tiuskaisi takaisin. Petter vakavoitui. "Minut päästettiin kotiin, ja isä lähetti vain hevosen vaunujen sijaan. Aino heltyi. "Ethän sinä saisi edes mennä vielä kotiin, minä vasta tänään tyrehdytin verenvuodon ja meidän täytyisi sairaalalla sinua vielä vuorokausi ainakin vahtia.." "Minua tarvitaan kotona. Äiti on sairastunut." Petter loi katseensa käsiinsä, jotka pitelivät hihnaa. Molemmat olivat hiljaa.

"Aino!" Kuului terävä ääni läheltä. Aino hätkähti ja keräsi tavaransa. "K-klaus." Aino sai soperrettua. Klaus vilkaisi tiukasti Petteriä ja sitten Ainoa. "Ette kai te harrasta täällä haureutta?" Kuului tiukka kysymys. Ainon posket helahtivat punaiseksi. "Emme, herra." Petter kiirehti vastaamaan. "Olen Petter Ahoranta, Ahorannan kartanosta. Olin tänään hoidettavana sotasairaalalla haavoituttuani rintamalla." Kunnioitus nousi Klausin silmiin. "Vai kartanonpoikia... Pahoittelut, Petter. Kuulin ääniä ja pelkäsin meidän Ainon puolesta." "Täysin ymmärrettävää, herra. Minun täytyykin tästä joutua. Pahoittelut." Petter sanoi ja alkoi kääntää hevostaan, mutta ähkäisi kivun viiltäessä reidestä pitkin vartaloa. Aino otti vaistomaisesti askeleen häntä kohti, mutta Petter nosti kätensä. "En tarvitse apua. Saat huomenna tulla katsomaan minua kartanolle, sairaalalle en enää jouda. Toivottavasti näemme huomenna, Aino Otontytär." Petter sanoi ja katsoi läpitunkevilla silmillään suoraan Ainon silmiin, ja niistä todennäköisesti läpi. "Minä..." Aino sai sanottua, mutta Petter katosi yöhön. Klaus otti Ainolta tavaroita kannettavakseen ja he kulkivat yhdessä talolle. "Vai veit sinä oikein kartanonherran sydämen..." Klaus myhäili puoliksi itsekseen. "Ei tässä mitään sydämiä olla viety!" Aino kivahti takaisin vähän turhankin kiivaasti. Klaus kohotti vain tietävän näköisenä toista kulmakarvaansa avatessaan oven Ainolle. Molemmat astuivat sisään.

Illalla peiton alla Hilda vihdoin pääsi paljastamaan salaisuutensa. Aukusti oli kutsunut hänet uimaan! He pääsisivät oikein hevosilla matkaan, joten he menisivät vähän tavallista kauemmas, Kelujärvelle asti. "Se lupasi oikein eväätkin tuoda ja tarjota!" Hilda kuiski innoissaan ja molemmat kikattivat niin hiljaa kuin pystyivät. "Isä muuten mainitsi ohimennen, että se Petter kosiskelee sinua?" Hilda kysyi naama vakavana, vaikka halusikin kiusoitella. "Perkeleen perkele, kun eivät anna rauhassa olla..!" Aino aloitti, mutta hiljeni. "Hilda, minä en aio naimisiin. Vaikka Petter kosiskelisikin, mitä se ei varmasti tee, ei minusta sille ole vaimoksi." "Mutta Aino, sitä kutsutaan oikein Lapin prinssiksi! Tulee omistamaan enemmän maita ja tiloja kuin meistä kukaan uskaltaa edes haaveilla." Hilda yritti. "Tiedän, muttei se ole minun tyyppiä. Jos joskus otan miehen, otan sellaisen hiljaisen ja vakavan metsänkävijän, erakon." Aino sanoi. Hilda hienoisesti järkyttyi ennen kuin tajusi Ainon laskevan leikkiä. "Nyt sinä pilailet. Vai muka erakon kun Lapin prinssiä tarjotaan!" Molemmat nauroivat, mutta oli aika käydä jo nukkumaan. Ainolla oli pitkä päivä taas sotasairaalalla tiedossa.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin osa 2

 Tehtyään noin 13-tuntisen päivän, Aino tultiin vihdoin vapauttamaan. Hän oli vielä lempeän ystävällisesti torjunut sotilaan, jonka amputoitua kättä oli aiemmin hoitanut. Aino tiesi, että normaali elämä yhdenkään miehen kanssa ei hänen tilanteessaan tulisi olemaan edes vaihtoehto, sillä hänen täytyisi valehdella miehelleen joka päivän jokainen sekunti pysyäkseen turvassa. Aino kuitenkin kunnioitti avioliiton pyhää sakramenttia niin paljon, ettei pystyisi valehtelemaan. Muttei liioin voisi luottaa yhteenkään mieheen niin paljon, että kertoisi totuuden. Aino saapui pienen hirsitalon ovelle, tutkaili ja koski talon tummunutta ja kulunutta pintaa, ennen kuin astui sisään. Ainon oli ottanut suojatikseen ihana, hieman pyöreä Kustaava, jolla oli omastakin takaa viisi lasta - kaikki tosin Ainoa nuorempia. Vanhin, 16-vuotias Hilda, oli lempeä, avulias ja erittäin oma-aloitteinen. Hänestä ajateltiin tulevan vielä pätevä perheenäiti. Hän jakeli käskyjä nuoremmille sisaruksilleen määrätietoisesti, mutta riittävän hellästi. Häntä olivat monet kylällä jo kosiskelleet, mutta Aino tiesi hänen sydämensä sykkivän eräälle Aukustille, 18-vuotiaalle sotilaspojalle, jonka oli tarkoitus periä vanhempiensa maatila. Aino hymili mielikuvalleen Hildasta maatilan tomerana emäntänä. Aino jakoi sängyn Hildan kanssa ja yön pimeinä tunteina he usein jakoivat salaisuuksiaan ja unelmiaan toisilleen. Aino ei tosin ikinä voisi kertoa omaa salaisuuttaan kenellekään, edes Hildalle.

Kaksoset Lyydia ja Loviisa olivat 10-vuotiaita, he olivat juuri syntyneet, kun Aino otettiin perheeseen. Lyydia ja Loviisa onnistuivat aina hankkiutumaan ongelmiin - tai niin Ainosta ainakin tuntui. Viime viikolla he olivat saaneet lainaksi naapurista kaksi hevosta, Loviisa oli pudonnut ja hevonen oli karannut. Loviisa oli saanut mustelmia ja venähtäneen ranteen, mutta hevonen oli karannut tiheään metsikköön ja loukannut itsensä aluskasvillisuuden oksistoon. Vammat olivat onneksi niin lieviä, ettei hevosta tarvinnut lopettaa, mutta se oli ainakin varmaa, etteivät he saisi hevosia lainaksi vähään aikaan mistään tämän kylän rajojen sisältä. Eerikki, perheen ensimmäinen poika, oli 14-vuotias. Hänen olisi määrä periä sekä hirsitalo, että perheen isän Klausin omistama kyläkauppa. Kauppiaan ammatti oli siihen aikaan arvostettu asia. Eerikki ei useinkaan vaikuttanut innostuneelta, kun asiasta puhuttiin. Ainon kävi sääli poikaa, jonka tulevaisuus oli kuin kiveen hakattu, vaikka tiesi tämän haaveilevan merille pääsemisestä. Sitten oli perheen kuopus, Mauri. Mauri oli vasta 3-vuotias. Hän oli oppinut puhumaan ja kävelemään hitaammin kuin muut, eikä vieläkään tykännyt puhua ymmärrettäviä sanoja. "Mitähän sinustakin tulee?" Klaus usein kyseli retorisesti päätään pudistellen. Aino vilkaisi joka kerta nämä sanat kuullessaan huolissaan Mauriin, mutta Mauri vain jatkoi iloista jokelteluaan ymmärtämättä, mihin isänsä viittasi. Aino tiesi, että näin isolle perheelle oli ollut iso riski ottaa hänet asumaan kanssaan, ja sen takia hän teki töitä sotasairaalalla aamusta iltaan. Normaalisti hän toimi piikana Ahorannan kartanolla, mutta sota-aikaan he olivat vapauttaneet palvelusväkensä auttamaan sodassa. 

Aino huokaisi syvää, riisui työpukunsa ja valmistautui iltapesulle. "Aino!" Kuului Hildan iloinen ääni. "Et sinä arvaakaan kenen kanssa tänään pääsin juttelemaan!" Hilda puheli sointuvalla äänellä. "Eikös Aukusti ole vielä rintamalla?" Aino kysyi kummastuneena. "Ehei, hän teki sankarillisen teon pelastaessaan kartanon pojan varmalta kuolemalta, minkä vuoksi hänet päästettiin kolmen viikon lomalle." "Sepä hienoa!" Aino alkoi innostua, mutta pysähtyi miettimään. "Kenet kartanon pojan?" "No Ahorannan Petterin tietenkin, kai sinä sen tunnet? Olit heillä piikanakin jonkin aikaa. Petter muuten varmaan tuotiin teille sairaalalle tänään, vai?" Hilda tarttui Ainon käsivarresta kiinni. Aino muisti kyllä Petterin. Kartanolla hän ei ollut nähnyt Petteriä kertaakaan, vain kuullut puhuttavan komeasta kartanonpojasta, jonka olisi määrä periä kartano ja maat, sekä vielä kaukaisen sukulaisensa prinssin arvonimi. Aino oli vain hiljaa hymyillyt huhuille. Ei Suomessa prinssejä olisi, ja tuskin tulisi olemaan. Mutta Petterin viisaan ja läpitunkevan katseen hän muisti. Silmät, jotka näyttivät näkevän suoraan hänen lävitseen. "En minä vaan tiedä, oli niin kiire tänään, mistä minä tietäisin, ketä siellä hoidan..." Ainon vastaus oli välttelevä. "Hilda, jatketaan myöhemmin, minä käyn purolla nopeasti iltapesulla, että päästään sänkyyn." Hilda jäi mietteliäänä katsomaan ystävänsä perään. Hän oli varma, että Aino oli ainakin nähnyt Petterin. Mutta mistä johtui tuo välttelevä reaktio?

Noin 10 vuotta myöhemmin...

 "Tehkää tilaa loukkaantuneelle!" Huudot kaikuivat jo isossa salissa, vaikkei ne aiheuttanut porukka ollut ehtinyt vielä salin ovelle. Salin lattialle oli asetettu patjoja ja sänkyjä, mitä nyt oli sattunut löytymään ja mihin oli sattunut mahtumaan. Jokaisessa sängyssä makasi joku, verisiä siteitä päässään, käsissään ja jaloissaan, osa puhui itsekseen, osa nukkui, osa vaikersi. Salin katto oli korkealla, mutta tunnelma oli silti kuuma ja Ainon otsalta valui hikeä hänen silmilleen, kun hän solmi yhden sotilaan amputoitua kättä. Hän sai työnsä juuri tehtyä, pyyhkäisi vaaleat hiukset otsaltaan ja hymyili sotilaalle, kun saliin tuotiin uusi tulokas. Uusi tulokas makasi paareilla ja karjui täyttä kurkkua, ja hänen reidestään suihkusi verta ympärillä olevien päälle. Äskeinen sotilas, jonka käsi oli amputoitu, oli hymyilemässä flirttailevasti Ainolle takaisin, mutta Ainolla oli liian kiire juosta uuden tulokkaan juokse sitomaan tämän reisi, ettei sotilas vuotaisi kuiviin. 

Oli vuosi 1808, Suomen sodan aika. Ruotsi oli julistanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1807 sovitun Ranskan rauhan takia. Venäjän armeija oli kaksi kertaa Ruotsin armeijan kokoinen, eikä sodan ennustettu kestävän kovin pitkään, mutta Aino oli jo mielestään nähnyt riittävästi verta ja kuolemaa. Hän oli joutunut kuuntelemaan eturintamasta pois jääneiden sotilaiden ilveilyä, kun he väittivät, ettei nainen voinut tietää sodasta mitään. Aino koki tietävänsä. Hän koki tuntevansa kuolemaa tekevien sotilaiden tuskan, kun he tajusivat, etteivät eläisi enää pitkään. Hän tunsi sen tuskan, kun juoksijalta jouduttiin amputoimaan jalka, ja tämä toivoi olevansa kuollut. Hän kantoi jokaisen näistä henkilöistä tuskaa ja tarinaa mukanaan. Hän oli nähnyt miesten kuolevan, mutta myös parantuvan ja joutuvan takaisin rintamalle. Heistä jokainen toivoi vamman olevan niin vakava, ettei paluuta rintamalle olisi. 

Aino kiristi siteen ja viimein verenvuoto lakkasi. Mies puristi edelleen hampaitaan yhteen ja jännitti vartaloaan kivun kourissa. Aino tiesi, ettei saisi tehdä niin, mutta jokin tässä miehessä kiehtoi häntä. Kun mies avasi silmänsä, ne olivat syvät tummansiniset, viisaat ja kokemuksen täyteiset. "Pistän sinuun kohta morfiinia, ole hiljaa, ettei kukaan tajua," Aino kuiskasi miehen korvaan ja pisti neulan. Mies hätkähti, mutta pysyi hiljaa ja alkoi morfiinin levitessä pikkuhiljaa rentoutua. Morfiini oli tarkoitettu vain tärkeille potilaille, kuten asia oli Ainolle ilmaistu. Aino käytti sitä kuitenkin salaa aina, kun koki sen tarpeelliseksi ja tämän miehen kohdalla hän tiesi, että kipu tuntui enemmän, mitä tämä myönsi. Mies katsoi hämmentyneen kiitollisena Ainoa silmiin ja tarttui tämän käteen, kun Aino oli lähdössä. "Odota - mikä on nimesi?" Aino kääntyi katsomaan miestä. "Aino. Aino Otontytär," Aino vastasi kuten hänen tätinsä Caroline oli vuosia sitten vannottanut hänet vastaamaan. Aino oli jo tottunut nimeen, eikä enää edes oikein muistanut, miltä tuntui tulla kutsutuksi Alyssana. Mies oli hetken hiljaa. "Tunnenko minä isäsi?" Aino värähti ja yritti vetää kättään pois. "Molemmat vanhempani sekä tätini kuolivat 10 vuotta sitten," Aino sanoi hiljaa. Mies laski katseensa. "Olen pahoillani. Nimeni on Petter," mies jatkoi. Aino nyökkäsi hämillään, veti kätensä pois ja jatkoi seuraavan potilaan luo.