"Suuri luovuus vaatii suurta tuskaa"

 Hei lukijat, 

Tämä postaus on enemmänkin oma pohdintani liittyen kirjoittamiseen ja oikeastaan mihin tahansa luovuuteen. Luin hiljattain Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta-kirjasarjan ensimmäisen kirjan, jossa oli suomennettu lause jotakuinkin näin: "suuri luovuus vaatii suurta tuskaa". Lause jäi heti mieleeni, koska olen aina ollut erittäin luova ihminen, vaikka lähes kymmenen vuoden ajan elämästäni yritinkin piilottaa ja tukahduttaa sitä luovuutta. Pohdin omaa elämääni, ja sitä, onko luovuuteni todella vaatinut suurta tuskaa, enkä usko sen vaatineen. Tänään tosin tapahtui jotain sellaista, joka saattoi hieman muuttaa käsitystäni. Olen nimittäin pitkän aikaa ollut jumissa romaanini kanssa, jota olen kirjoittanut ehkä maalis-huhtikuusta lähtien. Tavoitteeni on ollut saada se valmiiksi ennen vuoden loppua (jep, saattaa olla hieman liian kunnianhimoinen tavoite, mutta onneksi kaikkia tavoitteita ei tarvitse aina saavuttaa), mutta olen ollut nyt ainakin yli kuukauden jumissa kaiken kirjoittamisen kanssa. Osasyy siihen on se, mikä aina eli omat vanhempani. Kun kerron heille omasta luovasta puolestani, he vähättelevät sitä tai toteavat luovien asioiden olevan "kivoja harrastuksia". Oma unelmani on kuitenkin tehdä kirjoittamisesta ammatti, joten tuokin kommentti kuulostaa omaan korvaani vähättelevältä. Niin kävi taas nyt, mikä sammutti sen luovuuteni hetkeksi, koska hetkeksi päästin vanhempani taas pääni sisään. 

Tänään kuitenkin sain ystävältäni viestin, joka laukaisi minussa tukahdutetun tuskan tunteen, sekä tajuamuksen siitä, etten välttämättä koskaan tule saavuttamaan erästä unelmaa, jota olen 16-vuotiaasta asti toivonut (se ei ole kirjailijan ura, koska sitä olen toivonut 10- tai 11-vuotiaasta asti, ja sen tiedän olevan ainakin teoriassa saavutettavissa, kunhan en kuole). Tuska oli syvä, ja purin sen ajattelemattomasti kumppaniini, ja onnistuimme saamaan aikaan riidan, joka satutti vieläkin syvemmältä. Tämä suuri tuska ajoi minut kuitenkin kirjoittamaan, ja ensimmäistä kertaa aikoihin sain kirjoitettua parin tunnin ajan luovuuden täysin keskeytymättä. Joten, en olekaan enää niin varma, vaatiiko suuri luovuus suurta tuskaa, vai ehkä suuri tuska pääsee vapauttamaan tukahdutetun suuren luovuuden? 

Jatkokertomusta luvassa todennäköisesti seuraavassa postauksessa - ehkä jo tällä viikolla. Edellisen luvun voit lukea täältä: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2022/08/hankala-potilas.html

Hankala potilas

 Edellisen jatkokertomuksen osan julkaisin 17.6., ja se löytyy tämän linkin takaa: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2022/06/vastaus.html

Jatketaan...

Tutkittuaan Petterin, Aino oli täysin varma, ettei Petterissä ollut mitään vikaa. Tulehdustila oli rauhoittunut, ja Petter tarvitsisi enää vain lepoa toipuakseen kokonaan. Aino ei käsittänyt, miksi hänet oli kutsuttu. "Olette niin hyvässä kunnossa kuin tällaisen loukkaantumisen jälkeen vain voi olla, herra," Aino selitti saatuaan tutkimuksen päätökseen. Petter keskeytti liioitellun vaikerointinsa kuin seinään. "Ai. No, sehän on hyvä." Sitten hän kohottautui istumaan sängylle. "Andersson, jättäisittekö meidät hetkeksi kahden kesken?" Petter pyysi sitten päättäväisellä äänensävyllä. Äänensävyn vuoksi pyyntö kuulosti enemmän käskyltä, kuten Petter sen varmasti oli tarkoittanutkin, ottaen huomioon, että hän oli Ahorannan kartanon tuleva isäntä. Anderssonin katse lipui Petteristä Ainoon ja takaisin, ja hänen silmänsä siristyivät. "Hyvä herra, saanen huomauttaa, että se ei liene sopivaa," Andersson vastasi syvällä äänellään ja röyhisti ryhtiään. "Voinette varmasti sanoa kaiken, mitä teillä on minulle sanottavaa, hovimestarinne edessä, vai mitä?" Aino rohkeni sanoa, yhtyen hovimestarin sanoihin. Aino ei paljonkaan perustanut aikansa säännöistä. Hänestä oli vain ja ainoastaan surullista, että toiset ihmiset kuvittelivat itsestään niin paljon, että uskoivat itsellään olevan vallan määrätä, milloin joku toinen sai puhua, mutta häntä ei liioin huvittanut jäädä kaksin Petterin ja tämän syvänsinisten silmien kanssa. Petterin hartiat lysähtivät, kun hän tajusi olevansa alakynnessä. "Hyvä on, omalla vastuullanne, Andersson." Petter hivuttautui sen verran lähemmäs Ainoa, että sai laskettua kätensä Ainon käden päälle. Aino vetäisi vaistomaisesti kättään pois, Andersson horjahti yrittäessään hillitä itseään astumasta lähemmäs, ja Petter kiristi otettaan sen verran, ettei Aino onnistunut vetämään kättään pois. "Aino Otontytär. Te ette ole pelkästään kaunis ulkokuoreltanne, vaan teillä on kultainen sydän. Olette toki myös tulinen ja itsepäinen - " Ainon silmät siristyivät hänen pohtiessaan, oliko sanat tarkoitettu kehuksi vai loukkaukseksi. "- ja ihailen teitä suuresti." Petter päätti mahtipontisen puheensa. "Jos sallitte, haluaisin kutsua teidät kanssani kylän tansseihin ensi viikolle." Aino valahti vitivalkoiseksi.

Aino ei ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta kaikista viimeisimmäksi hän oli odottanut tällaista. Kylätanssit olivat palvelusväelle ja muulle työväelle tarkoitettu tapahtuma, johon Petterin kaltainen ylhäisö ei osallistunut. Se oli sanaton sopimus, kuin veteen piirretty viiva, jota kukaan ei koskaan ollut ylittänyt. "Minä..." Aino ei saanut sanaa suustaan, mikä oli erittäin harvinaista. Myös Andersson vaikutti siltä, ettei tiennyt, miten päin olla. Anderssonin koko elämä perustui yhteiskunnan tiukkojen sääntöjen varaan, ja hän oli odottanut Ahorannan tulevalta isännältä moitteetonta käytöstä ja sääntöjen noudattamista. Andersson oli kasvoiltaan tulipunainen Ainon vilkaistessa häneen äänettömästi apua pyytäen. Hovimestarin silmät kuitenkin kuvastivat avuttomuutta, eikä Aino saanut hänestä kaipaamaansa tukea. Aino sulki silmänsä hetkeksi kerätäkseen itsensä. Petter avasi suunsa, mutta Aino hiljensi hänet yhdellä tiukalla katseella. "Hyvä herra, anteeksi suorasukaisuuteni, joka kuuluu myös erinomaisiin luonteenpiirteisiini, mutta te ylititte rajan. Teidänkaltaisenne ylhäisen miehen, Ahorannan tulevan isännän, on täysin sopimatonta ehdotella palvelusväelle tuollaista, sekä läsnäolonne kylätansseissa olisi... Olisi..." "Harkitsematonta ja tarpeetonta, " täydensi hovimestari Andersson, joka myös löysi äänensä Ainon rohkeuden myötä. "Niin," Aino vahvisti ja kiitti Anderssonia lyhyellä katseella. Kuten sanottua, Ainoa eivät tämänkaltaiset säännöt oikeastaan kiinnostaneet, mutta niitä oli helppoa käyttää syynä hänen jyrkälle torjunnalleen. Totuus oli se, että Ainon oli pakko varjella sisintään ja sydäntään rakastumiselta, sillä hän ei koskaan voisi olla vilpitön rakkaudessaan, eikä näin ollen kokenut ansaitsevansa rakkautta, tai ylipäätään kykenevänsä siihen. Petter yritti väittää vastaan, mutta Aino komensi hänet itsevarmasti lepäämään, peitteli hänet ja antoi unilääkkeen, jotta Petter varmasti saisi levättyä riittävästi.

Hovimestarin suljettua oven Ainon takana, Aino huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi otsaansa. "Aikamoista." Hän sai sanotuksi, kun he lähtivät kävelemään alakertaan. Hovimestari hymähti. "Oletan teidänkaltaisenne älykkään naisen ymmärtävän, että tästä ei tule puhua muiden kuullen tai mieluummin enää koskaan," Andersson sanoi jäykänoloisesti. "Ei tietenkään!" Aino melkein huudahti, ja peitti suunsa kädellään tajutessaan äänensä voimakkuuden. "Anteeksi, Andersson. Tarkoitin, että ei tietenkään puhuta. Huuleni ovat sinetöidyt." "Olinkin varma, että voin luottaa teihin," Andersson kiitti, ja hetken aikaa Aino tunsi henkistä yhteyttä tuohon jäykkään ja tiukasti sääntöjä noudattavaan hovimestariin, vaikka he olivatkin kuin toistensa vastakohdat. Aino nyökkäsi ja meni huoneeseensa. Hän nojasi selkänsä suljettua ovea vasten silmät suljettuina, näki edessään Petterin läpitunkevan sinisten silmien katseen, ja tunsi hassua värinää vatsansa pohjassa. Hän ei voinut uskoa, että Ahorannan tuleva isäntä oli oikeasti kosiskellut häntä! Toki, se saattoi johtua Petterin kokemasta traumasta, hän oli käynyt lähellä kuolemaa, ja Aino oli sattunut olemaan siinä, auttamassa häntä toipumaan. Sodassa haavoittuneiden miesten ihastuminen sairaanhoitajiin ei ollut mitenkään tavatonta. Lopulta Aino sai käännettyä tapahtuman enemmän hauskaksi kuin puistattavaksi mielessään, ja meni huvittuneena nukkumaan. Silti, Petterin syvät siniset silmät pyörivät hänen ajatuksissaan ja suljetuilla silmäluomillaan ennen kun hän nukahti. 

Mikäli jatkokertomuksen alku on jäänyt lukematta, ensimmäiseen osaan pääset tästä: https://anninkuiskaus.blogspot.com/2020/12/prologi.html

Takaisin töissä

 Kun tulet lomalta takaisin töihin, etkä muista edes niiden projektien nimiä, joissa olet projektipäällikkönä, on loma varmaankin ollut melko onnistunut? 

Vasta eilen sunnuntaina alkoi oikeastaan ahdistaa töihin paluu - sitä ennen tuntui etten edes muistanut, että sellainen asia kuin "työ" on olemassa. Ahdistus ei kuitenkaan ollut mitään viime vuonna kokemaani ahdistukseen, joten uskoakseni palautuminen on alkanut vihdoin toimia. Olisi silti aivan unelma onnistua löytämään ja saamaan työpaikka, jonne palaisikin lomalta innokkaana, josta oikeasti nauttisi. Täytyy vain jatkaa etsimistä ja itseensä tutustumista. Jatkan tänne jatkokertomusta, kunhan ehdin. Yritän saada yhden luvun jo tällä viikolla. 

Essee: Ihmisten kyky empatiaan ja halu auttaa toisiaan

 Tämän postauksen julkaisen pelkästään suomeksi. Sain inspiraation avatessani Jodelin (ensimmäinen virhe, tiedän), missä joku oli kirjoittanut bussikuskista, ja päätinkin kirjoittaa aiheesta, vaikka onkin kesälomani. Kuitenkin, kirjoittaminen ei ole koskaan tuntunut varsinaisesti työltä.

Ihmisten kyky empatiaan ja halu auttaa toisiaan eli Epäitsekkyys vs Itsekkyys 

Jodelista luettua: asiakas astuu bussiin sisään, tervehtii bussikuskia ja kysyy asiallisesti, miten lipun ostaminen toimii. Bussikuski vastaa töykeästi, ettei hän tiedä, kun ei koskaan ole lippua joutunut ostamaan. "Kysy joltain nuoremmilta". Asiakas sai kyllä apua muilta bussin kyydissä olijoilta, mutta missä oli kuskin palvelualttius? Eikö bussikuskin ammatti ole nimenomaan asiakaspalvelua siinä missä muutkin asiakaspalvelun alle luettavat ammatit? 

Jos palaamme ajassa riittävästi taaksepäin, oli aika, jolloin ihmisen ainoa keino selviytyä oli itsekkyys. Ruoka ja vesi piti pitää omassa perheessä tai uhkana oli nälkäkuolema. Noihin aikoihin syyt itsekkyyteen ja empatiakyvyn puuttumiseen ovat olleet selvät: syö itse tai kuole. Nykyaikana kehittyneissä maissa on kuitenkin suurimmilta osin toisenlainen tilanne. Ruokaa on jopa ylimäärin tai sitä voi hakea erilaisilta apujärjestöiltä tiukan paikan tullen. Ihmisten ongelmat vaikuttavat koskevan enemmän sitä, onko varaa esimerkiksi matkustella useamman kerran vuodessa tai kuinka usein voi syödä vähän parempaa ruokaa ravintolassa. Perusteluja muut poissulkevalle itsekkyydelle ei suoraan ole yhteiskunnassamme nähtävissä. Meillä olisi ulkopuolisen silmin kaikki mahdollisuudet avautua empatialle, olla toistemme tukena ja auttaa toisiamme. Silti tuntuu, kuin eläisimme yhtä itsekkäimmistä ajanjaksomme aikakausista. Jos joku kaatuu kadulla, kukaan ei pysähdy häntä auttamaan. Jos sanot vahingossa väärän sanan, ja loukkaat toista, sinut anteeksipyynnöistäsi huolimatta lynkataan sosiaalisessa mediassa. Uudet mahdollisuudet ovat taaksejäänyttä historiaa. Hoemme päivästä toiseen, että aina voi aloittaa alusta, mutta auta armias jos joku kerran mokaa.  Hän ei ansaitse uutta alkua tai toista mahdollisuutta! Hänestä on täysin sallittua puhua pahaa ja hänet on täysin sallittua jopa sulkea yhteiskuntamme ulkopuolelle. 

Verraten historiaamme, meillä kuitenkin olisi tällä hetkellä historiamme parhaat mahdollisuudet epäitsekkyyteen, ja juurikin näihin toisiin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin. Silti, edes asiakaspalvelijat eivät tunnu olevan enää kiinnostuneita auttamaan muita, vaikka se on kirjaimellisesti heidän työtään. Jos jonkun koetaan olevan itsensä alapuolella, niin sanotusti "toisen luokan kansalainen", häntä saa kohdella kuten haluaa. Ja peilin toisella puolella, osa asiakkaista vaikuttaa kuvittelevan, että on heidän oikeutensa purkaa kaikki stressinsä asiakaspalvelijoihin. Onko tämä siis ikuinen oravanpyörä? Asiakaspalvelija aloittaa innokkaana ja avuliaana ammatissaan, kunnes kohtaa ala-arvoista kohtelua, jopa huutoraivoa asioista, joihin hän ei itse ole pystynyt laisinkaan vaikuttamaan. Tämän jälkeen häntä ei puolestaan enää kiinnosta palvella asiakkaitaan, joten seuraava ystävällinen asiakas saakin huomata olevansa toisen luokan kansalainen, jolle ei tarvitse edes neuvoa, mistä bussilippuja saa ostettua. 

Toiset ihmiset ovat ylimielisiä asiakaspalvelijoita kohtaan - näitä olen itsekin tavannut valitettavan usein. Ei hymyillä, ei tervehditä tai kiitetä, ei vilkaista päinkään. Aivan kuin toiselle hymyily ja parin ystävällisen sanan sanominen olisi ruttoa, joka leviää ja tappaa. Eikä ystävällisyyden kuuluisi olla mikään asiakaspalvelijoiden erikoisuus, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys meistä ihan jokaiselle. Eikö meillä kaikilla olisi mukavampi olla, kun olisimme ystävällisiä toisillemme? Vai olenko todella ainoa, josta on myös helpompaa olla itsensä kanssa, kun on muillekin ystävällisempi? Eikä asiakaspalvelijan ole pakko katkeroitua vain siksi, että on muutamia asiakkaita, jotka laukovat törkeyksiä eivätkä osaa arvostaa. Sellaisille asiakkaille ei tarvitse olla kohtelias, mutta seuraavan mukavan asiakkaan osuessa kohdalle, voisi yrittää olla purkamatta sitä omaa pahaa oloaan, jonka edellinen asiakas aiheutti, tähän. 

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä asiakas-asiakaspalvelija-suhteesta, vaan ihan meistä kaikista. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta kuvitella olevamme parempia ihmisiä vain siksi, että meillä on enemmän rahaa, korkeampi koulutus, arvostetummat vanhemmat tai mitä tahansa ulkoisia ominaisuuksia tai maallista omaisuutta. Edes paremmat luonteenpiirteet eivät riitä siihen, sillä meitä ei voi arvottaa toisiimme nähden. Sen, että yrittää parhaansa, pitäisi riittää. Silti olemme asettaneet itsellemme ja samalla muille mahdottomia tavoitteita ulkonäön, painon, koulutuksen, työmäärien ja menestyksen suhteen. Sen sijaan, että ottaisimme kaikki huomioon ystävällisesti, että kohtaisimme muut jokapäiväisessä elämässämme kohteliaasti ja hymyillen, positiivista energiaa levittäen, keskitymme vain omiin napoihimme, ja siihen, mitä kaikkea meidän onkaan mahdollista itsellemme haalia, muiden kustannuksella. Meitä ei enää kasvateta nöyryyteen eikä tyytymään vähään - mikä on toisaalta positiivinen asia. Mutta jos meidät kasvatetaan itsekkyyteen, kilpailemaan toistemme kanssa ja jyräämään toiset hinnalla millä hyvänsä ollaksemme "parempia", niin mihin olemme menossa? 

Onko meidän mahdollista oppia olemaan ystävällisiä toisillemme ja ottamaan toisemme huomioon? Vai olemmeko peruuttamattomasti luoneet maailman, jossa vain itsekkyys ja töykeys palkitaan, ja empatiakyvystä on pelkkää haittaa matkalla menestykseen ja kunniaan? 

Kesäloma

 Kesäisiä terveisiä kaikille, 

Olen jo käynyt itse läpi burn outin aikanaan, ja opin kantapään kautta, että toisinaan täytyy pitää lomaa. Tämän vuoksi olen tälle vuodelle ajoittanut elämäni niin, että saan kaikista elämäni osa-alueista, joissa kannan tai koen kantavani vastuuta, lomaa samaan aikaan. Tämän vuoksi saatan pitää taukoa myös blogista, pisimmillään 1.7.-31.7. - ellen jostain syystä inspiroidu ja julkaise/ajasta jotakin tuolle ajalle. 

Nauttikaa kesästä!

Hän sulki tietokoneensa näytöltä sovellukset yksi kerrallaan. Väsyneenä, mutta onnellisena, hän sammutti myös tietokoneen. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, mutta hänelle oli tarjoutunut tilaisuus aloittaa kesälomansa hetkeä aiemmin, ja hän oli tarttunut siihen. Hän sulki silmänsä ja veti viimeistä kertaa sisäänsä toimiston - ehkä inasen tunkkaista ilmaa ja tuttua tuoksua nautiskellen siitä ajatuksesta, että hänen ei tarvitsisi kävellä sisään toimiston ovesta neljään kokonaiseen viikkoon. Hitaasti hän pakkasi mustan tekonahkaisen laukkunsa ja heitti sen olkapäälleen roikkumaan. Hän astui työhuoneestaan käytävälle. Muut olivat vielä täydessä työn vauhdissa. Hän käveli loistelamppujen valossa käytävää kevein askelin, toivottaen viikonloppuja ja hyvää kesää jokaiselle, jonka ovi sattui olemaan auki. Saapuessaan ovelle, hän vilkaisi viimeisen kerran taakseen hyvästellen neljäksi viikoksi kaiken, työkiireet, stressin ja paineet. Tästä tulisi hyvä ja rentouttava loma. Hän aikoi jopa sulkea puhelimensa varmistaakseen asian. Sitten hän nosti kätensä oven kahvalle, ja avasi oven kesään. 

/

Summary in English: 

I will have my summer holiday, at the longest from 1st of July until 31st of July. Might publish something during that time or might not. Enjoy the summer! 

Hääsatiiri / A satire of wedding

 I will exceptionally translate this short satire text in English also, you can find that version below the Finnish text. Please, take in notice that satire is not a familiar writing style for me, so I am out of my comfort and experience zone here. /

Satiiri kirjoittamisen tyylilajina on sekä oman mukavuusalueeni että kokemukseni ulkopuolella. Sain silti inspiraation ollessani häissä vieraina, joten päätin kokeilla. Kommentteja otetaan vastaan! Poikkeuksellisesti julkaisen tämän tekstin sekä suomeksi että käännettynä englanniksi. 

Suomalaiset perinteiset häät. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa usein tunnin tai kahden (tai useamman) ajamista kiljuvien, kärsimättömien lasten ja puolison kanssa ensin jonnekin sivistyksen ulkopuolelle. Usein, vaikka matkaan lähtiessä varataan puoli tuntia ylimääräistä aikaa, onnistuu joku silti myöhästymään - ellei se joku ole morsian tai sulhanen itse. Toki joissain kulttuureissa se on jopa tapana, että hääpari saapuu tunnin tai pari myöhässä, mikäs siinä, vierailla odotellessa. Suomessa toki pyritään säntilliseen aikatauluun. Mikäli selviät hengissä kirkon ulkopuolella päivystävistä hyttysistä, saatat silti joutua seisomaan sateessa kirkon ulkopuolella, koska kirkkoon mahtuu vain hääparin “rakkaimmat ja läheisimmät”. Tässä kohtaa mieleesi herää ehkä kysymys, miksi minut on edes kutsuttu, kun en ole siinä “rakkaimpien ja läheisimpien” joukossa? No kerryttämään häämatkakassaa tietenkin! Täytyyhän hääparin päästä häämatkalle maksettuaan ensin sikailevien ja röyhkeiden vieraiden ruuat sekä ylenpalttisen määrän alkoholia.

Kirkon jälkeen hääpari poistuu näyttävästi valokuvattavaksi jättäen vieraansa sekoilevien ja epävarmojen bestmanien ja kaasojen haltuun. Mikäli vieraat jostain kumman syystä ja Google Mapsista huolimatta onnistuvat löytämään juhlapaikalle ajoissa, on hääparin valokuvaus syystä tai toisesta myöhässä, ja vieraat odottelevat - sateessa, taas, hääparia saapuvaksi. Toinen vaihtoehto sisältää sen, että vieraat eksyvät matkalle keskellä ei mitään vailla kenenkään muun kuin hääparin puhelinnumeroita, eikä hääpari kesken valokuvauksen (tietenkään) vastaa puhelimeen. Kun hääpari vaivautuu saapumaan paikalle, he ovat onnensa kukkuloilla. Heidät on nyt onnistuneesti kaikesta jännityksestä huolimatta vihitty avioliittoon heidän vauvansa (tai jonkun tutun tai sukulaisen vauvan) kirkuessa papin taustaäänenä. Kahden vuoden raskas työ kulminoituu tähän yhteen hetkeen, yhteen päivään, johon kohdistuvat odotukset ovat kaikkien meidän maailmamme mittakaavojen ulkopuolella.  Toisinaan häiden suunnittelu on niin raskasta ja riitoja lietsovaa, että avioliiton sijaan saamme juhlia parin eroa. Joskus pari päätyy morsian- ja sulhashirviömäisyydestä huolimatta naimisiin, ja eroavat sitten kaikessa hiljaisuudessa vuoden sisällä. 

Hääpuheen pitää perinteisesti sulhasen isä, joka on lipittänyt aamusta asti taskumatista vodkaa uskaltaakseen avata suunsa. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu, että miehet eivät puhu, varsinkaan tunteista, paitsi sitten kun heidän lapsensa menevät naimisiin, heidän kuuluisi osata pitää maailman kaunopuheisin ja koskettavin puhe. Mikäli sulhasen isä ei ole vielä liian humalassa puhetta pitääkseen, on alkumaljat loppuneet kesken ja morsiamen vanhemmat, jotka ovat saapuneet hieman myöhässä, koska olivat nukuttamassa hääparin vauvaa, jäävät ilman alkumaljaa. Sulhasen isä ei tietenkää näe eikä kuule tässä vaiheessa enää mitään, joten hän pitää puheen, ja morsiamen vanhemmat kohottavat tyhjiä käsiään maljaa nostaessaan. Seuraavaksi odotellaan ruokaa nälissään puolen tunnin ajan. Bestmanit juoksevat edestakaisin yrittäen selvittää, miksi ruoka ei ole vielä valmiina. Hääpari on edelleen onnensa kukkuloilla, eikä näe vieraidensa kärsivän nälästä. Järjestelyiden toimimattomuuteen kyllästyneet kaasot ovat piilottaneet kasvonsa käsiinsä, jotta eivät itkisi häpeästä muiden nähden. 

Kun ruoka ja juoma sitten vihdoin saapuu, juhlat todella alkavat. Vieraat kiskovat (heille) ilmaista alkoholia kaksin käsin tyhjään mahaan. Kuka sammuu ensimmäisenä? Yleensä sulhasen tai morsiamen isä. Ruuan ja kakkukahvien ohessa pidetään kiusallisia, vieraita tai hääparia tai molempia nolaavia leikkejä ja muita ohjelmanumeroita, joista kukaan ei oikeasti tykkää, mutta jotka vaan kuuluvat häihin. Parhaassa tapauksessa ruoka loppuu kesken ennen kuin puolet vieraista saa ruokamyrkytyksen tai joutuu ylensyömisen vuoksi ambulanssilla sairaalaan. Kakkukahvien jälkeen hääparille tuntemattomimmat vieraat kiittävät kohteliaan etäisesti, ja poistuvat vähin äänin, saatuaan vatsansa täyteen. Bestmanit ovat hermostuksissaan juoneet enemmän mitä oli tarkoitus ja kaasot koettavat paikata heitäkin. Kun DJ vihdoin alkaa soittaa, poistuvat hääparin sukulaisista vanhimmat vapisten. Suuresta määrästä alkoholia huolimatta, suomalainen ujous ja jurous valtaa mielet, eikä kukaan uskalla tanssia hääparin oman tanssin jälkeen. Hääpari on tässä kohtaa poistunut joko vauvaansa katsomaan, tai kuhertelemaan jonnekin piilopaikkaan. DJ alkaa jo tuskastua, kun ei parhaimmista hiteistään huolimatta saa juhlakansaa tanssilattialle. Vihdoin joku bestmaneista tai kaasoista vetäisee puoli pulloa vodkaa saadakseen riittävästi rohkeutta, ja vetää pari kaveriaan mukaan horjumaan ja heilumaan loppuun kulutettujen kappaleiden tahtiin. Tämän jälkeen alkaa muitakin vieraita hitaasti valua tanssilattialle, ja ilta on pelastettu. 

Jälkeenpäin kaikki kiittelevät hääparia vuolaasti onnistuneista ja ihanimmista häistä ikinä. Hääpari kiittelee kaasoja ja bestmaneja, jotka vakuuttelevat, että kaikki sujui juuri niinkuin piti. Aika kultaa muistot, ja muutaman kuukauden päästä kukaan ei enää muista sulhasen päivällisen jälkeen sammunutta isää, odottelua sateessa hyttysten syötävänä, huutavaa nälkäänsä päivällisen myöhästyessä tai kiusaantuneisuuttaan ensin ohjelmanumeroiden aikaan ja lopuksi vielä DJ:n saapuessa, kun kukaan ei kehdannut avata tanssilattiaa. Kaikille jää päällimmäisiksi muistoiksi hääparin silmistä paistava onnellisuus sekä tietenkin hyvä ruoka. 

—---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

In English:

Traditional Finnish wedding, what does it mean? In the beginning, it often means one or two hours (or even more) of driving into the middle of nowhere with screaming, impatient children and spouse. And even though you thought you scheduled plenty of extra time to be on time, you will still be late - if it is not you, it is someone else, even the bride or the groom or both. Of course, in some cultures, it is normal for the wedding couple to arrive one or two hours late, the guests can wait of course, but in Finland, we try to be punctual. If you happen to survive from the killer mosquitoes that are waiting for people right outside the church, you might still end up standing in the rain in front of the church during the ceremony, because the church they have booked is too small, and only the “closest ones to the couple” fit to sit in the church. At this point, you might have the feeling that why were you even invited in the first place, since you are not included in the “closest and dearest ones”. Well, the answer is simple: to increase the honeymoon budget. The wedding couple should be able to have their perfect honeymoon after providing food and free drinks for guests who will probably be behaving more like pigs as the night approaches. 

After the ceremony, the couple makes their spectacular departure for photographs, leaving the guests to be handled by the confused bestmans and bridesmaids. If the guests happen to find their way (despite Google Maps) to the wedding venue on time, the photography session of the couple will be late for one reason or another, and the guests will be waiting for them in the traditional Finnish weather - cold and rainy. The other option is that the guests will be lost in the middle of nowhere, and they only have the phone number for the couple, who are of course, unable to answer during the photo session. When the couple arrives, they are the happiest people in the world, totally unaware of how their guests are feeling. They have been successfully wedded, despite all the tension and screaming babies as the background singers for the priest. The hard work of two years of planning is finally paying back - the result is this one day, one moment, and the expectations are higher than can even be measured in our world. Sometimes the planning phase is so demanding that the couple ends up breaking up instead of getting married. And sometimes they do get married, and then, quitely, get a divorce in less than a few months after the ceremony. 

The speech is traditionally held by the father of the groom, who has been drinking vodka the whole morning from his hidden flask to be able to speak in public. Traditionally, men in Finland are not supposed to talk about feelings - or actually talk at all, but when their daughter or son gets married, they are expected to hold the most touching speech that has ever been heard. If the father of the groom is not too drunk yet for the speech, the drinks are out of stock. Therefore, the parents of the bride, who arrived just a little bit late, because they were trying to put the baby of the wedded couple to sleep, do not receive their champagne in time for the speech and the toast after.The father of the groom hears and sees nothing, so he speaks, and after, the parents of the bride raise their empty hands instead of the glasses (that they did not receive) for the couple. The next half an hour everybody is just waiting for the food to be ready, because everyone is already really hungry. Bestmans are running around, trying to figure out why the food is not ready (especially, because everything else was already late) . The couple is staring at each other, so full of love that they cannot see the guests starving. Bridesmaids have hidden their faces behind their hands to prevent the guests from seeing the tears they are crying because of the poor organization of the party. 

When the food and the drinks finally arrive, the party may actually start. The guests drink the free alcohol (paid by the couple) from three glasses at the same time to empty stomachs. Who will be the first to pass out? Usually, it is the father of the groom or of the bride. There are awkward games and other “fun” stuff during the coffee. Nobody actually likes them, but they just are part of the Finnish wedding tradition, so they must be played. In the best case scenario, the food runs out before half of the guests get food poisoning or has to be driven to the hospital, because of eating too much. After the coffee and the cake, the guests who were not “the closest and dearest” to the couple, give their thanks to the couple, and leave the party with their full stomachs, as expected. The bestmans have been drinking too much because of their nervousness, and the bridesmaids try to save their asses. When the DJ starts playing, the eldest of the guests leave the party. Despite the large amount of alcohol, the Finnish shyness is too much, and nobody dares to dance after the couple has danced first. The married couple has hidden in the woods nearby to be alone for a moment, and the DJ begins to feel distressed, because nobody is dancing. Finally the last sober one of the bridesmaids drinks a bottle of vodka to gain enough courage, and pulls the rest of the team to the dance floor and the party begins. The songs are old and dead, but the evening has been saved. 

Afterwards, everyone is grateful for the party, thanking the married couple for the best party ever. The married couple is thankful for the bestmans and the bridesmaids, who convince them that everything went just as planned. Memories grow sweeter in time, and after a few months, nobody remembers the drunken father of the groom, the killer mosquitoes, the waiting and starving, awkwardness or the rain. Everyone will just remember the happiness in the eyes of the married couple, the successful happily ever after, and of course, the good food. 

Vastaus

 Rakkaat lukijat,

Jätimme Ainon ja hänen piikaystävänsä Marian jännittävän hetken äärelle. Mitä Maria vastaa? 

Maria ei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan Oivaa. Oivan kasvot muuttuivat hermostuneesta hymystä kysyviksi, kun vastausta ei kuulunut. Maria käänsi katseensa avuttomana Ainoon. Aino tiesi ystävänsä haluavan naimisiin, eikä tämän parempaa tarjousta todennäköisesti tulisi. Lisäksi, hän uskoi Marian olevan tosissaan ihastunut Oivaan - sekä Armakseen myös, mutta Armas oli pudotettu pelistä lopullisesti. Aino nosti lämpimän hymyn kasvoilleen, ja nyökkäili luottavaisen itsevarmasti Marialle, joka näytti tuskastuneelta. "Oiva, minä... En osannut odottaa tätä." Maria aloitti. "Ei se mitään, rakas. Saat pohtia vastaustasi niin kauan kuin haluat. Minä odotan." Oiva sanoi uskollisesti, vaikka olikin varmasti pettynyt. Kilpakosijansa kuoltua, hän ei ollut odottanut, että esteitä enää olisi. Jokin Oivan äänessä ja ymmärtäväisyydessä sai Marian kuitenkin tekemään päätöksensä. "Odota. Enhän minä odottaa halua." Maria kiirehti. "Kyllä." Oiva pysähtyi hämmentyneenä. "Kyllä, senkin hölömö, suostun vaimoksesi!" Kun sanat iskeytyivät Oivan tajuntaan, hän pomppasi pystyyn ja muiskautti suukon suoraan Marian suulle, kaikki perinteet, esiliinat ja perikadot unohtaen. Hän melkein unohti jopa sormuksen, mutta muisti sen Marian ojentaessa kätensä. Oiva pujotti sormuksen Marian vasempaan nimettömään. Se sopi täydellisesti. Silmät säihkyen Maria esitteli sormustaan Ainolle, joka liikuttui ystävänsä onnesta. "Olen niin onnellinen teidän puolestanne." Aino sai sanottua ennen äänensä särkymistä. "Tule, Oiva, meidän täytyy kertoa isälle, ja kaikille!" Maria riemuitsi, ja he lähtivät käsi kädessä, onnellisina, kohti tulevaisuuttaan. Aino nojasi hetken selkä huoneensa ovea vasten silmät kyynelissä. Hän oli tarkoittanut, mitä sanoi, hän oli todellakin onnellinen ystävänsä puolesta, mutta samalla surullinen siitä, ettei itse tulisi saavuttamaan samaa. Aino ei muistanut lapsuudestaan paljoa, mutta hän muisti vanhempiensa välisen lämpimän rakkauden, joka oli kantanut heidän perheensä läpi vaikeuksien, kunnes sitten hänen vanhempiensa elämä oli riistetty heiltä liian aikaisin. Aino huokaisi syvään. Olkoonkin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet jo kymmenen vuotta sitten, hän silti ikävöi heitä ajoittain. Yhtäkkiä joku koputti oveen määrätietoisen kuuloisesti, ja Aino hätkähti. Hän pyyhki silmäkulmansa, suoristi hameensa ja avasi oven.

Oven takana oli taas hovimestari Andersson. "Saanen häiritä, neiti Otontytär." Andersson kumarsi lievästi omaan tapaansa. Aino niiasi ja nyökkäsi. "Herra kutsuu sinua." "Totta kai." Aino vastasi, ja astui käytävään Adolf Anderssonin tehdessä oviaukossa tilaa hänelle. He kävelivät ensin vaitonaisina portaille ja portaita ylös, mutta sitten Aino päätti kysellä hieman esitietoja Petterin senhetkisestä tilasta. "Onko herran vointi huonontunut?" "Käsittääkseni ei." Hovimestari vastasi lyhytsanaisesti. Aino vajosi kummastuneena mietteisiinsä. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia häntä pidettiin jumissa kartanossa, mikäli Petterin vointi oli pysynyt vakaana samalla, kun sotasairaalalla ihmiset kärsivät ja olivat koko ajan taistelemassa kuolemaa vastaan. Hovimestari röhäisi. "Kröhöm." "Niin?" Aino kysäisi. "En ole saanut tilaisuutta kiittää teitä. Pelastitte minulle todella tärkeän ihmisen. Kiitokseni siis." Hovimestari sanoi turhan asiallisen juhlallisesti ja kumarsi. Aino meinasi nauraa, mutta se ei olisi ollut tilanteessa, eikä hovimestarin muutenkaan läsnäollessa kovin soveliasta. "Ei kestä kiittää, tein vain sen, minkä jokainen hoitaja olisi tehnyt." Aino vastasi vähätellen. "Älä vähättele itseäsi ja tekojasi." Hovimestari ehkä jopa hieman ärähti Ainolle. Aino hätkähti. "Tarkoitan, teidän taitonne ovat ihmeellisiä, ettehän koskaan unohda, että ne eivät ole itsestäänselvyys. Teidän ei kannata, anteeksi suorapuheisuuteni, varsinkaan teidän asemassanne, vähätellä taitojanne." Hovimestari selitti lempeämmin. Aino nyökkäsi hyväksyvästi. Jokin hovimestarin lämpimässä huolenpidossa lämmitti Ainon sydäntä. He olivat kuitenkin jo saapuneet Petterin makuuhuoneen ovelle. Hovimestari suoristi ryhtinsä, koputti oveen ja avasi sen. "Aino Otontytär, herra." Ja Andersson kumarsi taas. Aino pujahti hänen vierestään huoneeseen tietämättömänä siitä, miksi hänet oli edes kutsuttu.  

Kosinta

Rakkaat lukijat,

Julkaisin välissä englanniksi tekstiä, jos luitte, toivottavasti nautitte siitä. Aika kuitenkin palata takaisin päätarinamme pariin...

Aino nautiskeli lämpimästä vedestä ja omasta rauhastaan. Perheessä, jossa oli viisi lasta, ei kovin paljon ollut saanut omaa aikaa itselleen. Jos Aino ei ollut töissä, hän laittoi ruokaa, siivosi, pyykkäsi ja huolehti pienemmistä Hildan kanssa. Aino sulki silmänsä ja taivutti päätään taaksepäin. Kyllä tämä kylmässä purossa peseytymisen voitti. Aino antoi ajatustensa vaeltaa vapaana silmät suljettuna. Hän haaveili omasta majatalosta, jonka ympärille hän oli mieleensä kasvattanut mielikuvituselämän. Se oli unelma, jossa hän oli tunnetun ja suositun majatalon emäntä, vieraita jouduttiin käännyttämään ovelta ja sana levisi. Hän olisi oman onnensa ja talonsa herra - eli rouva, eikä riippuvainen yhdestäkään miehestä. Ainon unelmiin eksyi joskus salaa myös omia lapsia. Silloin hän tunsi pistävän tunteen sydänalassaan. Olihan hän varma siitä, ettei koskaan voisi mennä naimisiin, ja näin ollen saada myöskään koskaan omia lapsia, joita rakkaudella kasvattaa. Koska hänen ajatuksensa olivat taas ajautuneet majatalosta lapsiin, Aino sukelsi ammeeseen viilentääkseen tunteensa, ennen kuin pyyhki vedet kasvoiltaan ja nousi. Hän kuivasi itseään ihanan paksuun, vaaleanruskeaan pyyhkeeseen, ja ajatteli, minkälaisen vapauden oma majatalo menestyvänä toisi. Saatuaan kuivattua itsensä, Aino pukeutui puhtaaseen harmaaseen mekkoon ja esiliinaan, jotka Maria oli hänelle tuonut, sekä omaan hoitajan hattuunsa. Hän vilkaisi itseään ammeen vieressä seisovasta peilistä. "Kai minä kelpaan." Hän ajatteli, ennen kuin lähti kävelemään kohti huonettaan.

Aino käveli hitaasti, nautiskellen jokaisesta askeleesta tuntien olonsa ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla puhtaaksi. Hän asetti kätensä huoneensa oven kahvalle, luuli kuulleensa huoneesta ääniä, mutta koska ei seuraavaan muutamaan sekuntiin ääniä enää kuullut, hän avasi oven. Maria ja joku mies irtaantuivat hädissään toisistaan. Maria katsoi Ainoa kauhistunein silmin. Aino seisoi sekunnin murto-osan ovella jähmettyneenä, kunnes tajusi, ettei kukaan muu saisi missään nimessä nähdä tätä tilannetta, joka saisi Marian tilanteen näyttämään erittäin pahalta, suorastaan perikatoon tuomitulta, ja sulki ja lukitsi oven takanaan. "Maria! Mitä tämä merkitsee?" Maria ei saanut sanaa suustaan, joten mies hänen vieressään astui askelen eteenpäin hattu kourassa. "Hei Aino, olen kuullut sinusta paljon hyvää." Mies sanoi varovasti, ja vilkaisi Mariaa. "Saanen esittäytyä. Olen Oiva Ingman, hauska tutustua." Oiva tarjosi kättään Ainolle, joka ei liikahtanutkaan. "Oiva tuli juuri kertomaan surullisia uutisia." Maria kiirehti sanomaan, kun ymmärsi, ettei Aino osannut liikahtaa. "Kyllä, valitettavasti. Sain surukseni viestin rintamalta, että läheinen ystäväni Armas on menehtynyt." Oiva sanoi tukahtuneella äänellä luoden katseensa lattiaan. "Armas? Tarkoitatko..?" Aino kysyi hämmentyneenä. "Kyllä, se Armas." Maria sanoi painokkaasti. "Ai." Yhtäkkiä tilanne valkeni Ainolle. Hän tajusi Oivan ja Armaksen olevan ystäviä. Tai siis olleen, ilmeisestikin. "Olen pahoillani." Aino vastasi Oivalle vihdoin. "Ja kuin myös, hauska tutustua, siis." Oiva nyökkäsi, ja kääntyi Mariaa kohti. "Minä tulin tänne Maria kuitenkin ensisijaisesti sinua varten." Hän pisti kätensä taskuun puhuessaan. "Maria Pekantytär Mattson. Tulin tänne niin pian kuin suinkin, vierailtuani perheesi luona. En halua olla hiukkaakaan epäkunnioittava rakkaan ystäväni Armaksen muistoa kohtaan, sillä tiedostan ja tiedän hänen olleen pahin kilpakosijani juoksussamme, jossa olemme yrittäneet kumpainenkin saada sinusta vaimoa, rakas Maria. Armas on kuitenkin nyt menehtynyt, enkä halua hukata enää päivääkään ilman sinua. Olet upein ja sisukkain nainen, jonka tiedän, ja naurusi on parempaa musiikkia korvilleni kuin ammattimuusikoiden soittama. Rakastan sinua." Viimeisiä sanoja lausuessaan Oiva polvistui toisen polvensa varaan Marian eteen, otti taskustaan kaivamansa rasian käteensä ja avasi sen. Rasiassa kimalteli kultainen, isolla timantilla varustettu sormus. Maria haukkoi henkeään tuskin täysin tajuten, mitä oli tapahtumassa. Oiva veti syvään henkeä. "Maria Pekantytär Mattson," hän lausui hyvin huolellisesti jokaisen sanan erikseen, "tuletko vaimokseni?" 

To put a long story short...

 Dear Readers, 

Here we go. Even though I am pretty confident, when speaking in English, I still have some doubts about myself when it comes to writing. However, I promised that I will also be writing in English, so I am going to give it a try now. This is a very short story for now, but perhaps in the future I will write something longer. Please, do give me some honest feedback in the comments, so I can improve my writing and style.

" She heard the heavy steps, and the stinky, deep breathing right behind her. She had hidden behind a tree, but the tree was not big enough to keep her safe from the dark creatures in the even darker night. Even though the sky seemed clear, no stars could be seen. Bright full moon was shining on top of the darkness, creating a frightening light and ambience below it. She closed her eyes. Maybe the creature would pass, without noticing her. At the same time, she feared, that there was no hope. The creatures senses must be much more accurate than human's. It would probably smell her. It would probably smell her fear. She tried to calm herself down with her eyes still closed. Suddenly the steps and the breathing stopped, and the dark world fell into complete silence. Was the creature still there? She did not know. The only way she could find that out was to open her eyes. It was so silent that she could hear her own heart beating. Mildly shaking out of fear, she squeezed her fingers together, and took a deep breath. Then she slowly opened her eyes, only to see eye to eye with a monster. The monster's eyes were red. Its mouth was huge, covered with yellow sharp teeth. Stinky drool was dripping out of its mouth. It was staring right at her, without blinking its eyes and she stared back, too afraid to move an inch. Everything was stopped, the world was waiting for one of them to move first. The beast looked savage and hungry. Finally, it took a step towards her. <I cannot die today,> she was thinking in her head. The beast opened its mouth big, it was getting ready to finish her, while she took a better position, bending her knees so that it would be easier to start running. It was all like a slow motion. When the creature rushed forward, she pushed herself into motion hoping that she was fast enough, and then suddenly, a white bright light illuminated the whole scene. The monster was screaming in pain - the light seemed to hurt it. The smell of the fear of the death was hovering in the air. She was frozen to her place as the beast continued screaming while crawling back, deeper into the dark dark forest. The light disappeared as fast as it had occurred. She was blinking her eyes, trying to see, trying to hear, anything. But there was no sign of whatever or whoever that was, saving her life. "Thank you," she whispered into the darkness, certain that no one would hear her soft voice. "You're welcome." She heard a voice as low as a bass, deep as an ocean, answering to her. The voice sounded like it came from nowhere, and, yet, like it came from everywhere around her. "Who are you?" She whispered back. And yet again, there was no one there. No sounds, just silence and darkness. "Who are you?" She asked louder. Her eyes started slowly to get adjusted in the darkness again, but the environment was empty. The beast had disappeared, licking its wounds, but she could not be sure if it would come back some day. She had her village to protect, so she was prepared to fight the beast again. "You got away this time, but I do not do the same mistakes twice." She murmured into the air, turned her back to the darkness and walked away. "

Maria

Rakkaat lukijat, 

On aika jatkaa Lapin prinssin parissa, joten sen kummempia selittelemättä, mennään asiaan...

Hovimestari Adolf oli ohjannut Ainon käytävän läpi alakertaan palveluskunnan huoneisiin. Jopa palveluskunnan tilat olivat Ahorannassa valoisat ja avarat - ehkä siksi, että ne eivät tavallisten kartanoiden tapaan sijainneetkaan kellarikerroksessa, vaan kartanon ensimmäisessä kerroksessa, jolloin luonnonvalo pääsi isoista ikkunoista sisään valaisemaan huoneita. Aino sai ihan oman huoneen. Hän seisoi huoneen ovella mykistyneenä vielä silloinkin, kun yksi Ainolle jo ennestään tutuista piioista, Maria, ilmestyi hänen taakseen. "Aino!" Maria kiljahti innoissaan ja hyppäsi Ainon kaulaan. "Ihanaa nähdä! Pelkäsin, että miten sinun käy siellä sotasairaalalla. Siellä on varmasti ollut hurjaa, kerro minulle kaikki!" Maria talutti Ainon sängyn reunalle istumaan. Maria oli toinen Ahorannan kuudesta piiasta, joita ei oltu vapautettu sotasairaalan käyttöön. Aino naurahti. "Ei siellä mitenkään ihmeellistä ole. Siivoamisen ja pyykkäämisen sijasta minä vain puhdistan ja sidon loukkaantuneiden sotilaiden haavoja ja väistelen heidän lähentely-yrityksiään." Aino selitti huvittuneena. Marian silmät loistivat. "Onko se karmeaa, nähdä ne kaikki haavat ja irti revityt raajat?" "Ei se ihan noin raakaa kuitenkaan ole. Usein joku on ehtinyt jo ensihoitaa haavat ja raajat paikan päällä, ja meille jää lähinnä viimeistely. Toki, Ahorannan tulevan isännän tilanne oli aika paha." "Kerro heti!" Maria vaati. Aino muuttui haluttomaksi. "Enpä tiedä, ei taida olla oikein soveliasta puhua isäntämme asioista." Maria koetti inttää vielä hetken, mutta luovutti sitten. Maria oli helposti innostuva, mutta myös helposti asioita unohtava, hieman huolimaton luonne. Aino oli korjaillut hänen jälkiään useasti, jotta Mariaa ei irtisanottaisi, sillä Aino tiesi, miten tärkeä tämä työpaikka Marialle oli. Hän myös tiesi Marian vanhempien odottaneen Marialta paljon, sillä Maria oli hauskannäköinen nuori nainen, jolle he olivat odottaneet ihan kohtalaisia kosijoitakin. Maria vaan ei ollut vaikuttanut kosijoista kiinnostuneelta. 

"Mites täällä on sujunut?" Aino kysyi kääntääkseen keskustelun pois itsestään. "No, sitä samaa vanhaa. Emäntä valittelee luitaan ja niveliään, isäntä ei ole koskaan kotona ja nuorempia veljeksiä ketuttaa, että Petter perii aikanaan kaiken." Maria tiivisti. "Vanhempani haluavat edelleen, että menisin naimisiin, mutta enhän minä osaa päättää! Oiva ja Armas ovat molemmat niin hyviä vaihtoehtoja," Maria naureskeli silmiensä edelleen loistaen. Aino nauroi ensin mukana, mutta vakavoitui sitten, huolissaan ystävänsä kohtalosta. "Entä, jos miettisimme Oivan ja Armaksen hyviä ja huonoja puolia? Jos sitten pystyisit helpommin päättämään?" Aino kysyi mietteliäästi. Maria nauroi ensin hersyvää nauruaan, mutta nauru hiipui hänen huomatessaan Ainon olevan tosissaan. "Niin no, miksipäs ei." Maria totesi hajamielisesti. Niin he alkoivat luetella. Oiva oli rotevampi, mutta Armaksella oli kauniimmat silmät. Armaksella oli isompi omaisuus, mutta Oiva osasi aina naurattaa Mariaa. "Sinä naurat aina, miehestä huolimatta." Aino huomautti, ja Marian oli pakko myöntää asia totuutena. He pohtivat hyviä ja huonoja puolia noin puolen tunnin ajan, ajoittain vitsaillen, mutta suurimman osan ajasta tosissaan, kunnes Maria muisti tehneensä Ainolle kylvyn. "Minähän tein sinulle kylyvyn! Herttinen sentään, melkeen unohin. Tule." Maria tarttui Ainoa kädestä ja vetäisi tämän mukaansa. 

Ahoranta osa 3

Unessaan Aino juoksi Ahorannan niityllä hiukset vapaana nauttien Lapin auringon harvinaisesta valosta ja lämmöstä. Nauru helmeili hänen kasvoillaan hänen kääntyessään katsomaan Petteriä, joka näytti yhtälailla onnelliselta tummansinise silmineen. Ainon vasemmassa nimettömässä komeili suuri ja erittäin kalliin näköinen hopeinen timanttisormus. Petter ojensi vasemman kätensä Ainolle, johon Aino tarttui. Myös Petterillä oli sormus. Sitten niityn keskelle avautui yhtäkkiä musta aukko, joka alkoi imeä Petteriä kohti itseään. Ainon hymy ja onnellisuus vaihtui epätoivoiseen kauhuun, kun hän takertui kaksin käsin kiinni Petteriin ja koetti vetää tämän ulos mustasta aukosta ennen kuin olisi liian myöhäistä. Aino huusi tuskissaan tajutessaan, etteivät hänen voimansa riittäisi vetää sulhastaan turvaan. Petter kuiskasi rakastavansa Ainoa aina, ennen kuin päästi irti Ainon käsistä kadoten pimeyteen. 

Aino heräsi hätkähtäen. Auringon heikko valo tunkeutui tummanpunaisten verhojen välistä huoneeseen. Aino räpytteli silmiään hetken tajuamatta, missä oli. Aino oli hämmentynyt unestaan ja sen todentuntuisuudesta, vaikka unen yksityiskohdat alkoivatkin jo hälventyä hänen muististaan. Aino hieroi silmiään. Hän muisti hämärästi onnellisuuden, sen jälkeen tulleen pakokauhun tunteen. Hän oli tainnut olla... Petterin kanssa kihloissa? Viereiseltä sängyltä alkoi kuulua ääniä - joku toinenkin oli heräämässä. Aino näki miehen vartalon ääriviivat sängyllä. Vaalea sekainen hiuspehko koristi päätä. Sitten Aino muisti olevansa Ahorannassa. Hän ponnisti nopeasti ylös tuolista ja suoristi hameensa, esiliinansa ja hoitajan lakkinsa sekä ryhtinsä juuri ennen kuin ovi aukesi. Ovella oli hovimestari, jonka silmänalusia koristivat mustat renkaat. Hän ei selvästikään ollut juurikaan kyennyt huoleltaan nukkumaan. Ainon teki mieli hieroa kivistävää niskaansa ja selkäänsä. Kova, puinen tuoli ei todellakaan ollut paras vaihtoehto nukkumiselle. "Ette kai te nukkuneet täällä, neiti?" Hovimestarin ääni muuttui kovaksi. Hän seisoi edelleen oviaukossa käsi ovenkahvalla. Yhtäkkiä Aino tajusi, miten pahalta tilanne näytti. Hän oli nukkunut ilman esiliinaa samassa huoneessa naimattoman miehen kanssa. Hän vilkaisi terävästi Petteriin, joka ei varmastikaan ollut herännyt kertaakaan yön aikana. Jo se, että Petter ylipäätään oli hengissä, oli pieni ihme. Aino käänsi katseensa takaisin hovimestariin ja vetäisi syvään henkeä. "Kyllä, minä olen ilmeisesti nukahtanut yön aikana. Olen pahoillani, mutta en myöskään olisi voinut tehdä enempää potilaan hyväksi, joten en koe nukahtamisesta koituneen hänelle välitöntä vaaraa," Aino vastasi suoraselkäisesti ja rehellisesti. Hovimestari kohotti lievästi toista kulmaansa ja pohti hetken aikaa kuulemaansa. Sitten hän päätti hyväksyä Ainon rehellisyyden, nyökkäsi ja astui sisään huoneeseen. "Miten potilas voi?" Aino kumartui Petteriin päin ja kokeili otsaa. Petter ei ollut enää hikinen, ja otsa tuntui juuri sopivan viileältä. "Kuumetta ei enää ole, joten voimme olettaa tulehduksen laskeneen." Aino mittasi kokeneesti Petterin pulssin ranteesta, totesi sen rauhoittuneen eilisestä ja alkoi avata haavan sidettä. "Pulssi on normaali, mikä on myös erittäin hyvä asia. Potilas vaikuttaa normaalilta, joten uskoisin pahimman olevan nyt ohi. Tarkastan vielä haavan tilanteen ja vaihdan siteen." Aino selitti. Hän sai siteet auki. Haava veresti, mutta ei näyttänyt tulehtuneelta. "Hyvältä näyttää," Aino antoi tuomionsa ja alkoi sitoa uutta sidettä haavan ympärille. Yhtäkkiä Petter tarttui tiukasti Ainoa käsivarresta, ja hänen silmänsä rävähtivät auki. "Missä minä olen?!" 

Aino irrotti lempeästi Petterin otteen käsivarrestaan. "Olette Ahorannassa, herra. Haavanne tulehtui, ja olette kärsineet myös verenhukasta muutaman päivän ajan, joten olonne saattaa tuntua heikolta. Puhdistin haavan ja-" "Pötyä. Ei minusta tunnu heikolta," Petter tokaisi heilauttaen kättään, ja yritti nousta sängyltä. Sekä Aino että hovimestari älähtivät Petterin kaatuessa saman tien takaisin ja pyörittelevän päätään. "Huh, kylläpäs sitä alkoi pyörryttää..." Petter totesi hämmentyneenä. "Ja se on täysin tavallista teidän tilassanne. Nyt teidän tulisi levätä ainakin seuraavat kaksi tai kolme päivää, jotta haavanne saa aikaa parantua," Aino selitti lempeästi, mutta sen verran tiukasti, ettei Petter alkaisi pistää vastaan. Petter vilkaisi avuttomana hovimestariinsa. "Ei minulla ole aikaa levätä." "Hyvä herra, saanen ilmaista myös oman mielipiteeni," hovimestari sanoi kumartaen, ja vilkaisi Ainoa. "Minun mielestäni tämä neiti tässä on osoittanut pätevyytensä hoidossanne kuluneiden tuntien aikana, joten noudattaisin hänen neuvoaan, herra." Hovimestari sanoi. Petterin kulmakarvat kohosivat. "No jopas! Enpäs ole Adolf Anderssonin kuullut koskaan ylistävän ketään noin. Taidatte olla erityislaatuinen nainen, neiti Otontytär," Petter huudahti vilkaisten Ainoon. Aino niiasi asiaankuuluvasti, vaikka vihasikin 1800-luvun typeriä etikettejä ja naisten heikkoa asemaa. "Yritän parhaani tehdäkseni työni hyvin," Aino vastasi hiljaa. "Hyvä on. Minä lepään muutaman päivän. Mutta vain jos te lupaatte vahtia paranemistani sen aikaa," Petter sanoi ja asetti ehdon, josta Aino tiesi olevan mahdoton kieltäytyä, vaikka hän olisi mieluummin lapioinut lantaa Ahorannan karsinoissa. Aino nyökkäsi pienesti ja niiasi. "Mahtavaa! Adolf, oletan, että katsotte neidille huoneen ja vaihtovaatteita, jotta hänen ei tarvitse kulkea kodin ja Ahorannan välillä." "Mutta, herra, matka ei ole niin pitkä. Minä kävelen mielelläni," Aino kiirehti sanomaan hädissään. Hän ei todellakaan halunnut jäädä asumaan Ahorantaan, edes pariksi yöksi. "Siitä ei ole yhtään vaivaa, neiti. Minä vaadin." Petter lisäsi mahtipontisesti. Hovimestari Adolf nyökkäsi. "Ei tietenkään, herra. Hoidan asian. Haluaisitteko lähettää sanan perheellenne, neiti Otontytär?" Ystävällisyys kuulsi läpi hovimestarin äänestä, ja aiemmin ehkä havaittu kylmyys ja kopeus oli selvästi tiessään Ainon pelastettua hovimestarille tärkeän ihmisen. "Kyllä, kiitos. Kovin ystävällistä." Aino kiitti ja hymyili varovasti. "Tätä tietä," hovimestari sanoi avaten oven ja osoittaen käytävään.

Ahoranta osa 2

 Petter makasi sängyllä liikkumattomana. "Sairaanhoitaja Aino Otontytär, " palveluspoika ilmoitti röyhistäen ryhtiään. Petter liikautti vain kättään heikosti. Tukahtuneista sanoista ei saanut selvää. Parin sekunnin ajan Aino pohti, mahtoiko Petter esittää pystyäkseen perustelemaan, miksi kutsui Ainon tänne niin kiireellä. Sitten hän totesi Petterin olevan tosissaan, ja käveli tämän viereen. "Otsasi on ihan kuuma..." Aino totesi kokeiltuaan sitä. Petterin pulssi oli korkea, hän hikoili. Kasvot kalpeat, posket kuumeenpunaiset. "Hänen haavansa on tulehtunut," Aino totesi. "Tuo nopeasti minulle mahdollisimman kylmiä kääreitä sekä alkoholia haavan puhdistamiseen," Aino jatkoi määräten palveluspoikaa. Poika jäi hetkeksi paikoilleen ymmällään, sillä hän ei ollut varma, kuuluisiko hänen ottaa käskyjä vastaan sairaidenhoitajalta vai ei. Aino vilkaisi turhautuneena Petteriin, joka oli liian kuumehouruissaan komentaakseen poikaa, joten Aino otti päättäväisesti ohjat omiin käsiinsä. "Ala mennä!" Hän tiuskaisi niin painokkaasti, että palveluspoika hätkähti ja suoristi ryhtiään - mikäli ylipäätään mahdollista, entisestään. "Kyllä rouva." Hän oli jo lähdössä, mutta pysähtyi korjaamaan lausettaan. "Neiti, tarkoitan, pahoitteluni." Sitten hän ryntäsi tiehensä Ainon vihaisen katseen saattelemana. Aino kääntyi Petterin puoleen ja alkoi hiljaisella, ja erittäin lempeällä äänellä puhua Petterille, pitääkseen tämän tunteet rauhallisina. Ainosta oli sodan aikana kehittynyt erittäin pätevä hoitaja, ja tiesi, että liian voimakkaat tunteet pahentaisivat tautia. Aino avasi Petterin reiden veriset siteet. Haava oli alkanut vuotaa uudelleen. "Tämä on paha juttu," Aino ajatteli mielessään, mutta varoi sanomasta tai elehtimästä mitenkään. Pelko alkoi kuristaa Ainon sydäntä, koska hän oli ihminen, joka aina lämpimästi välitti potilaistaan. Myös niistä, jotka koki työn ulkopuolella liian tunkeileviksi ja itsekkäiksi. Aino toivoi palveluspojan tulevan nopeasti takaisin. 

Hetken kuluttua oven takaa kuului läheneviä juoksuaskeleita, jotka pysähtyivät aivan oven taakse. Aino keskittyi tarkasti kuuntelemaan. Jonkun raskas hengitys, ilmeisesti juoksuponnistelun jäljiltä, kuului selvästi huoneeseen, mutta kyseinen henkilö, kuka sitten ikinä olikaan, ei ilmeisesti halunnut jostain syystä astua sisään. Aino kohotti kulmiaan. Oli kyseessä ihmisen henki, joten tuon oven takana piilottelevan henkilön olisi parempi tulla nopeasti ovesta sisään. Aino oli erittäin kärsivällinen luonteeltaan, mutta potilaiden kanssa hän ei viivytellyt. Hän nousi siis sängyltä valmiina rientämään ovelle, kun ovi aukesi. Ovella oli tulipunainen hovimestari, jonka otsaa koristivat märät hikikarpalot. "Neiti... "  Hovimestari joutui karaisemaan kurkkuaan ennen kuin aloitti uudestaan. "Hyvä neiti Otontytär. Toin teille pyytämänne tarvikkeet. Märät kääreet on viilennetty kylmimmässä lähipurossa, ja tässä on hienointa vodkaa puhdistamista varten," hovimestari sai sanotuksi syvällä äänellään, ja yritti piilotella juoksemisen aiheuttamaa puuskutusta. "Kiitän teitä." Aino niiasi pikaisesti, ja ryntäsi hovimestarin luo kerätäkseen tarvikkeet. Sitten hän alkoi valmistella Petteriä haavanpuhdistukseen. Hovimestari oli jo kääntynyt lähteäkseen, mutta hän epäröin ovella. "Neiti?" "Kyllä, herra?" Aino vastasi muissa maailmoissa. Hän asetteli kylmää käärettä huolellisesti Petterin otsalle saadakseen kuumeen laskemaan. "Tuota, olisiko sopivaa jäädä seuraamaan?" Hovimestari kysyi varovasti. "Minä... Olen ollut Ahorannassa Petterin syntymästä asti, ja hän on minulle kuin oma poika, joten..." "Jää vapaasti. Mutta tarvitsen työskentelyrauhan." Aino vastasi ja loi hovimestariin tiukan katseen. Hovimestari nyökkäsi jäykästi, ja siirtyi sängyn viereen seuraamaan Ainon työtä. Aino kastoi kuivaa rättiä alkoholiin, ja paineli sen jälkeen rätillä varovasti Petterin reittä. Petter alkoi liikahdella hermostuneen oloisesti, hänen päänsä heitteli puolelta toiselle, mutta hän ei herännyt. Aino jatkoi painelua. Haava ei vaikuttanut pahasti tulehtuneelta, eikä Aino pystynyt paikantamaan haavasta mitään selkeää roskaa, mikä tulehduksen olisi voinut aiheuttaa. Suoritettuaan haavan puhdistuksen, Aino sitoi haavan uudelleen ja vaihtoi Petterin otsakääreen. Sitten Aino pyyhkäisi otsaansa ja käänsi katseensa suoraan hovimestarin huolestuneisiin silmiin. 

"Mitä me nyt teemme?" Hovimestari kysyi neuvottomana. Aino pystyi näkemään hovimestarin aidon huolen ja rakkauden Petteriä kohtaan, mikä sai Ainon sydämen sulamaan hiukkasen, joten hän pehmensi äänensä vastatessaan hovimestarin kysymykseen, ja laski kätensä hovimestarin käden päälle. Hovimestari näytti ensin järkyttyneeltä fyysisestä kosketuksesta, mutta puristi sitten vastavuoroisesti Ainon kättä ymmärtäessään, että he molemmat toivoivat potilaan parantumista yhtä suurella intohimolla. Sitten Aino katsoi hovimestaria suoraan silmiin ja kertoi karun totuuden.  "Me odotamme."