Tämän postauksen julkaisen pelkästään suomeksi. Sain inspiraation avatessani Jodelin (ensimmäinen virhe, tiedän), missä joku oli kirjoittanut bussikuskista, ja päätinkin kirjoittaa aiheesta, vaikka onkin kesälomani. Kuitenkin, kirjoittaminen ei ole koskaan tuntunut varsinaisesti työltä.
Ihmisten kyky empatiaan ja halu auttaa toisiaan eli Epäitsekkyys vs Itsekkyys
Jodelista luettua: asiakas astuu bussiin sisään, tervehtii bussikuskia ja kysyy asiallisesti, miten lipun ostaminen toimii. Bussikuski vastaa töykeästi, ettei hän tiedä, kun ei koskaan ole lippua joutunut ostamaan. "Kysy joltain nuoremmilta". Asiakas sai kyllä apua muilta bussin kyydissä olijoilta, mutta missä oli kuskin palvelualttius? Eikö bussikuskin ammatti ole nimenomaan asiakaspalvelua siinä missä muutkin asiakaspalvelun alle luettavat ammatit?
Jos palaamme ajassa riittävästi taaksepäin, oli aika, jolloin ihmisen ainoa keino selviytyä oli itsekkyys. Ruoka ja vesi piti pitää omassa perheessä tai uhkana oli nälkäkuolema. Noihin aikoihin syyt itsekkyyteen ja empatiakyvyn puuttumiseen ovat olleet selvät: syö itse tai kuole. Nykyaikana kehittyneissä maissa on kuitenkin suurimmilta osin toisenlainen tilanne. Ruokaa on jopa ylimäärin tai sitä voi hakea erilaisilta apujärjestöiltä tiukan paikan tullen. Ihmisten ongelmat vaikuttavat koskevan enemmän sitä, onko varaa esimerkiksi matkustella useamman kerran vuodessa tai kuinka usein voi syödä vähän parempaa ruokaa ravintolassa. Perusteluja muut poissulkevalle itsekkyydelle ei suoraan ole yhteiskunnassamme nähtävissä. Meillä olisi ulkopuolisen silmin kaikki mahdollisuudet avautua empatialle, olla toistemme tukena ja auttaa toisiamme. Silti tuntuu, kuin eläisimme yhtä itsekkäimmistä ajanjaksomme aikakausista. Jos joku kaatuu kadulla, kukaan ei pysähdy häntä auttamaan. Jos sanot vahingossa väärän sanan, ja loukkaat toista, sinut anteeksipyynnöistäsi huolimatta lynkataan sosiaalisessa mediassa. Uudet mahdollisuudet ovat taaksejäänyttä historiaa. Hoemme päivästä toiseen, että aina voi aloittaa alusta, mutta auta armias jos joku kerran mokaa. Hän ei ansaitse uutta alkua tai toista mahdollisuutta! Hänestä on täysin sallittua puhua pahaa ja hänet on täysin sallittua jopa sulkea yhteiskuntamme ulkopuolelle.
Verraten historiaamme, meillä kuitenkin olisi tällä hetkellä historiamme parhaat mahdollisuudet epäitsekkyyteen, ja juurikin näihin toisiin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin. Silti, edes asiakaspalvelijat eivät tunnu olevan enää kiinnostuneita auttamaan muita, vaikka se on kirjaimellisesti heidän työtään. Jos jonkun koetaan olevan itsensä alapuolella, niin sanotusti "toisen luokan kansalainen", häntä saa kohdella kuten haluaa. Ja peilin toisella puolella, osa asiakkaista vaikuttaa kuvittelevan, että on heidän oikeutensa purkaa kaikki stressinsä asiakaspalvelijoihin. Onko tämä siis ikuinen oravanpyörä? Asiakaspalvelija aloittaa innokkaana ja avuliaana ammatissaan, kunnes kohtaa ala-arvoista kohtelua, jopa huutoraivoa asioista, joihin hän ei itse ole pystynyt laisinkaan vaikuttamaan. Tämän jälkeen häntä ei puolestaan enää kiinnosta palvella asiakkaitaan, joten seuraava ystävällinen asiakas saakin huomata olevansa toisen luokan kansalainen, jolle ei tarvitse edes neuvoa, mistä bussilippuja saa ostettua.
Toiset ihmiset ovat ylimielisiä asiakaspalvelijoita kohtaan - näitä olen itsekin tavannut valitettavan usein. Ei hymyillä, ei tervehditä tai kiitetä, ei vilkaista päinkään. Aivan kuin toiselle hymyily ja parin ystävällisen sanan sanominen olisi ruttoa, joka leviää ja tappaa. Eikä ystävällisyyden kuuluisi olla mikään asiakaspalvelijoiden erikoisuus, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys meistä ihan jokaiselle. Eikö meillä kaikilla olisi mukavampi olla, kun olisimme ystävällisiä toisillemme? Vai olenko todella ainoa, josta on myös helpompaa olla itsensä kanssa, kun on muillekin ystävällisempi? Eikä asiakaspalvelijan ole pakko katkeroitua vain siksi, että on muutamia asiakkaita, jotka laukovat törkeyksiä eivätkä osaa arvostaa. Sellaisille asiakkaille ei tarvitse olla kohtelias, mutta seuraavan mukavan asiakkaan osuessa kohdalle, voisi yrittää olla purkamatta sitä omaa pahaa oloaan, jonka edellinen asiakas aiheutti, tähän.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä asiakas-asiakaspalvelija-suhteesta, vaan ihan meistä kaikista. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta kuvitella olevamme parempia ihmisiä vain siksi, että meillä on enemmän rahaa, korkeampi koulutus, arvostetummat vanhemmat tai mitä tahansa ulkoisia ominaisuuksia tai maallista omaisuutta. Edes paremmat luonteenpiirteet eivät riitä siihen, sillä meitä ei voi arvottaa toisiimme nähden. Sen, että yrittää parhaansa, pitäisi riittää. Silti olemme asettaneet itsellemme ja samalla muille mahdottomia tavoitteita ulkonäön, painon, koulutuksen, työmäärien ja menestyksen suhteen. Sen sijaan, että ottaisimme kaikki huomioon ystävällisesti, että kohtaisimme muut jokapäiväisessä elämässämme kohteliaasti ja hymyillen, positiivista energiaa levittäen, keskitymme vain omiin napoihimme, ja siihen, mitä kaikkea meidän onkaan mahdollista itsellemme haalia, muiden kustannuksella. Meitä ei enää kasvateta nöyryyteen eikä tyytymään vähään - mikä on toisaalta positiivinen asia. Mutta jos meidät kasvatetaan itsekkyyteen, kilpailemaan toistemme kanssa ja jyräämään toiset hinnalla millä hyvänsä ollaksemme "parempia", niin mihin olemme menossa?
Onko meidän mahdollista oppia olemaan ystävällisiä toisillemme ja ottamaan toisemme huomioon? Vai olemmeko peruuttamattomasti luoneet maailman, jossa vain itsekkyys ja töykeys palkitaan, ja empatiakyvystä on pelkkää haittaa matkalla menestykseen ja kunniaan?
