"Tehkää tilaa loukkaantuneelle!" Huudot kaikuivat jo isossa salissa, vaikkei ne aiheuttanut porukka ollut ehtinyt vielä salin ovelle. Salin lattialle oli asetettu patjoja ja sänkyjä, mitä nyt oli sattunut löytymään ja mihin oli sattunut mahtumaan. Jokaisessa sängyssä makasi joku, verisiä siteitä päässään, käsissään ja jaloissaan, osa puhui itsekseen, osa nukkui, osa vaikersi. Salin katto oli korkealla, mutta tunnelma oli silti kuuma ja Ainon otsalta valui hikeä hänen silmilleen, kun hän solmi yhden sotilaan amputoitua kättä. Hän sai työnsä juuri tehtyä, pyyhkäisi vaaleat hiukset otsaltaan ja hymyili sotilaalle, kun saliin tuotiin uusi tulokas. Uusi tulokas makasi paareilla ja karjui täyttä kurkkua, ja hänen reidestään suihkusi verta ympärillä olevien päälle. Äskeinen sotilas, jonka käsi oli amputoitu, oli hymyilemässä flirttailevasti Ainolle takaisin, mutta Ainolla oli liian kiire juosta uuden tulokkaan juokse sitomaan tämän reisi, ettei sotilas vuotaisi kuiviin.
Oli vuosi 1808, Suomen sodan aika. Ruotsi oli julistanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1807 sovitun Ranskan rauhan takia. Venäjän armeija oli kaksi kertaa Ruotsin armeijan kokoinen, eikä sodan ennustettu kestävän kovin pitkään, mutta Aino oli jo mielestään nähnyt riittävästi verta ja kuolemaa. Hän oli joutunut kuuntelemaan eturintamasta pois jääneiden sotilaiden ilveilyä, kun he väittivät, ettei nainen voinut tietää sodasta mitään. Aino koki tietävänsä. Hän koki tuntevansa kuolemaa tekevien sotilaiden tuskan, kun he tajusivat, etteivät eläisi enää pitkään. Hän tunsi sen tuskan, kun juoksijalta jouduttiin amputoimaan jalka, ja tämä toivoi olevansa kuollut. Hän kantoi jokaisen näistä henkilöistä tuskaa ja tarinaa mukanaan. Hän oli nähnyt miesten kuolevan, mutta myös parantuvan ja joutuvan takaisin rintamalle. Heistä jokainen toivoi vamman olevan niin vakava, ettei paluuta rintamalle olisi.
Aino kiristi siteen ja viimein verenvuoto lakkasi. Mies puristi edelleen hampaitaan yhteen ja jännitti vartaloaan kivun kourissa. Aino tiesi, ettei saisi tehdä niin, mutta jokin tässä miehessä kiehtoi häntä. Kun mies avasi silmänsä, ne olivat syvät tummansiniset, viisaat ja kokemuksen täyteiset. "Pistän sinuun kohta morfiinia, ole hiljaa, ettei kukaan tajua," Aino kuiskasi miehen korvaan ja pisti neulan. Mies hätkähti, mutta pysyi hiljaa ja alkoi morfiinin levitessä pikkuhiljaa rentoutua. Morfiini oli tarkoitettu vain tärkeille potilaille, kuten asia oli Ainolle ilmaistu. Aino käytti sitä kuitenkin salaa aina, kun koki sen tarpeelliseksi ja tämän miehen kohdalla hän tiesi, että kipu tuntui enemmän, mitä tämä myönsi. Mies katsoi hämmentyneen kiitollisena Ainoa silmiin ja tarttui tämän käteen, kun Aino oli lähdössä. "Odota - mikä on nimesi?" Aino kääntyi katsomaan miestä. "Aino. Aino Otontytär," Aino vastasi kuten hänen tätinsä Caroline oli vuosia sitten vannottanut hänet vastaamaan. Aino oli jo tottunut nimeen, eikä enää edes oikein muistanut, miltä tuntui tulla kutsutuksi Alyssana. Mies oli hetken hiljaa. "Tunnenko minä isäsi?" Aino värähti ja yritti vetää kättään pois. "Molemmat vanhempani sekä tätini kuolivat 10 vuotta sitten," Aino sanoi hiljaa. Mies laski katseensa. "Olen pahoillani. Nimeni on Petter," mies jatkoi. Aino nyökkäsi hämillään, veti kätensä pois ja jatkoi seuraavan potilaan luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti