Tehtyään noin 13-tuntisen päivän, Aino tultiin vihdoin vapauttamaan. Hän oli vielä lempeän ystävällisesti torjunut sotilaan, jonka amputoitua kättä oli aiemmin hoitanut. Aino tiesi, että normaali elämä yhdenkään miehen kanssa ei hänen tilanteessaan tulisi olemaan edes vaihtoehto, sillä hänen täytyisi valehdella miehelleen joka päivän jokainen sekunti pysyäkseen turvassa. Aino kuitenkin kunnioitti avioliiton pyhää sakramenttia niin paljon, ettei pystyisi valehtelemaan. Muttei liioin voisi luottaa yhteenkään mieheen niin paljon, että kertoisi totuuden. Aino saapui pienen hirsitalon ovelle, tutkaili ja koski talon tummunutta ja kulunutta pintaa, ennen kuin astui sisään. Ainon oli ottanut suojatikseen ihana, hieman pyöreä Kustaava, jolla oli omastakin takaa viisi lasta - kaikki tosin Ainoa nuorempia. Vanhin, 16-vuotias Hilda, oli lempeä, avulias ja erittäin oma-aloitteinen. Hänestä ajateltiin tulevan vielä pätevä perheenäiti. Hän jakeli käskyjä nuoremmille sisaruksilleen määrätietoisesti, mutta riittävän hellästi. Häntä olivat monet kylällä jo kosiskelleet, mutta Aino tiesi hänen sydämensä sykkivän eräälle Aukustille, 18-vuotiaalle sotilaspojalle, jonka oli tarkoitus periä vanhempiensa maatila. Aino hymili mielikuvalleen Hildasta maatilan tomerana emäntänä. Aino jakoi sängyn Hildan kanssa ja yön pimeinä tunteina he usein jakoivat salaisuuksiaan ja unelmiaan toisilleen. Aino ei tosin ikinä voisi kertoa omaa salaisuuttaan kenellekään, edes Hildalle.
Kaksoset Lyydia ja Loviisa olivat 10-vuotiaita, he olivat juuri syntyneet, kun Aino otettiin perheeseen. Lyydia ja Loviisa onnistuivat aina hankkiutumaan ongelmiin - tai niin Ainosta ainakin tuntui. Viime viikolla he olivat saaneet lainaksi naapurista kaksi hevosta, Loviisa oli pudonnut ja hevonen oli karannut. Loviisa oli saanut mustelmia ja venähtäneen ranteen, mutta hevonen oli karannut tiheään metsikköön ja loukannut itsensä aluskasvillisuuden oksistoon. Vammat olivat onneksi niin lieviä, ettei hevosta tarvinnut lopettaa, mutta se oli ainakin varmaa, etteivät he saisi hevosia lainaksi vähään aikaan mistään tämän kylän rajojen sisältä. Eerikki, perheen ensimmäinen poika, oli 14-vuotias. Hänen olisi määrä periä sekä hirsitalo, että perheen isän Klausin omistama kyläkauppa. Kauppiaan ammatti oli siihen aikaan arvostettu asia. Eerikki ei useinkaan vaikuttanut innostuneelta, kun asiasta puhuttiin. Ainon kävi sääli poikaa, jonka tulevaisuus oli kuin kiveen hakattu, vaikka tiesi tämän haaveilevan merille pääsemisestä. Sitten oli perheen kuopus, Mauri. Mauri oli vasta 3-vuotias. Hän oli oppinut puhumaan ja kävelemään hitaammin kuin muut, eikä vieläkään tykännyt puhua ymmärrettäviä sanoja. "Mitähän sinustakin tulee?" Klaus usein kyseli retorisesti päätään pudistellen. Aino vilkaisi joka kerta nämä sanat kuullessaan huolissaan Mauriin, mutta Mauri vain jatkoi iloista jokelteluaan ymmärtämättä, mihin isänsä viittasi. Aino tiesi, että näin isolle perheelle oli ollut iso riski ottaa hänet asumaan kanssaan, ja sen takia hän teki töitä sotasairaalalla aamusta iltaan. Normaalisti hän toimi piikana Ahorannan kartanolla, mutta sota-aikaan he olivat vapauttaneet palvelusväkensä auttamaan sodassa.
Aino huokaisi syvää, riisui työpukunsa ja valmistautui iltapesulle. "Aino!" Kuului Hildan iloinen ääni. "Et sinä arvaakaan kenen kanssa tänään pääsin juttelemaan!" Hilda puheli sointuvalla äänellä. "Eikös Aukusti ole vielä rintamalla?" Aino kysyi kummastuneena. "Ehei, hän teki sankarillisen teon pelastaessaan kartanon pojan varmalta kuolemalta, minkä vuoksi hänet päästettiin kolmen viikon lomalle." "Sepä hienoa!" Aino alkoi innostua, mutta pysähtyi miettimään. "Kenet kartanon pojan?" "No Ahorannan Petterin tietenkin, kai sinä sen tunnet? Olit heillä piikanakin jonkin aikaa. Petter muuten varmaan tuotiin teille sairaalalle tänään, vai?" Hilda tarttui Ainon käsivarresta kiinni. Aino muisti kyllä Petterin. Kartanolla hän ei ollut nähnyt Petteriä kertaakaan, vain kuullut puhuttavan komeasta kartanonpojasta, jonka olisi määrä periä kartano ja maat, sekä vielä kaukaisen sukulaisensa prinssin arvonimi. Aino oli vain hiljaa hymyillyt huhuille. Ei Suomessa prinssejä olisi, ja tuskin tulisi olemaan. Mutta Petterin viisaan ja läpitunkevan katseen hän muisti. Silmät, jotka näyttivät näkevän suoraan hänen lävitseen. "En minä vaan tiedä, oli niin kiire tänään, mistä minä tietäisin, ketä siellä hoidan..." Ainon vastaus oli välttelevä. "Hilda, jatketaan myöhemmin, minä käyn purolla nopeasti iltapesulla, että päästään sänkyyn." Hilda jäi mietteliäänä katsomaan ystävänsä perään. Hän oli varma, että Aino oli ainakin nähnyt Petterin. Mutta mistä johtui tuo välttelevä reaktio?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti