Vastaus

 Rakkaat lukijat,

Jätimme Ainon ja hänen piikaystävänsä Marian jännittävän hetken äärelle. Mitä Maria vastaa? 

Maria ei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan Oivaa. Oivan kasvot muuttuivat hermostuneesta hymystä kysyviksi, kun vastausta ei kuulunut. Maria käänsi katseensa avuttomana Ainoon. Aino tiesi ystävänsä haluavan naimisiin, eikä tämän parempaa tarjousta todennäköisesti tulisi. Lisäksi, hän uskoi Marian olevan tosissaan ihastunut Oivaan - sekä Armakseen myös, mutta Armas oli pudotettu pelistä lopullisesti. Aino nosti lämpimän hymyn kasvoilleen, ja nyökkäili luottavaisen itsevarmasti Marialle, joka näytti tuskastuneelta. "Oiva, minä... En osannut odottaa tätä." Maria aloitti. "Ei se mitään, rakas. Saat pohtia vastaustasi niin kauan kuin haluat. Minä odotan." Oiva sanoi uskollisesti, vaikka olikin varmasti pettynyt. Kilpakosijansa kuoltua, hän ei ollut odottanut, että esteitä enää olisi. Jokin Oivan äänessä ja ymmärtäväisyydessä sai Marian kuitenkin tekemään päätöksensä. "Odota. Enhän minä odottaa halua." Maria kiirehti. "Kyllä." Oiva pysähtyi hämmentyneenä. "Kyllä, senkin hölömö, suostun vaimoksesi!" Kun sanat iskeytyivät Oivan tajuntaan, hän pomppasi pystyyn ja muiskautti suukon suoraan Marian suulle, kaikki perinteet, esiliinat ja perikadot unohtaen. Hän melkein unohti jopa sormuksen, mutta muisti sen Marian ojentaessa kätensä. Oiva pujotti sormuksen Marian vasempaan nimettömään. Se sopi täydellisesti. Silmät säihkyen Maria esitteli sormustaan Ainolle, joka liikuttui ystävänsä onnesta. "Olen niin onnellinen teidän puolestanne." Aino sai sanottua ennen äänensä särkymistä. "Tule, Oiva, meidän täytyy kertoa isälle, ja kaikille!" Maria riemuitsi, ja he lähtivät käsi kädessä, onnellisina, kohti tulevaisuuttaan. Aino nojasi hetken selkä huoneensa ovea vasten silmät kyynelissä. Hän oli tarkoittanut, mitä sanoi, hän oli todellakin onnellinen ystävänsä puolesta, mutta samalla surullinen siitä, ettei itse tulisi saavuttamaan samaa. Aino ei muistanut lapsuudestaan paljoa, mutta hän muisti vanhempiensa välisen lämpimän rakkauden, joka oli kantanut heidän perheensä läpi vaikeuksien, kunnes sitten hänen vanhempiensa elämä oli riistetty heiltä liian aikaisin. Aino huokaisi syvään. Olkoonkin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet jo kymmenen vuotta sitten, hän silti ikävöi heitä ajoittain. Yhtäkkiä joku koputti oveen määrätietoisen kuuloisesti, ja Aino hätkähti. Hän pyyhki silmäkulmansa, suoristi hameensa ja avasi oven.

Oven takana oli taas hovimestari Andersson. "Saanen häiritä, neiti Otontytär." Andersson kumarsi lievästi omaan tapaansa. Aino niiasi ja nyökkäsi. "Herra kutsuu sinua." "Totta kai." Aino vastasi, ja astui käytävään Adolf Anderssonin tehdessä oviaukossa tilaa hänelle. He kävelivät ensin vaitonaisina portaille ja portaita ylös, mutta sitten Aino päätti kysellä hieman esitietoja Petterin senhetkisestä tilasta. "Onko herran vointi huonontunut?" "Käsittääkseni ei." Hovimestari vastasi lyhytsanaisesti. Aino vajosi kummastuneena mietteisiinsä. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia häntä pidettiin jumissa kartanossa, mikäli Petterin vointi oli pysynyt vakaana samalla, kun sotasairaalalla ihmiset kärsivät ja olivat koko ajan taistelemassa kuolemaa vastaan. Hovimestari röhäisi. "Kröhöm." "Niin?" Aino kysäisi. "En ole saanut tilaisuutta kiittää teitä. Pelastitte minulle todella tärkeän ihmisen. Kiitokseni siis." Hovimestari sanoi turhan asiallisen juhlallisesti ja kumarsi. Aino meinasi nauraa, mutta se ei olisi ollut tilanteessa, eikä hovimestarin muutenkaan läsnäollessa kovin soveliasta. "Ei kestä kiittää, tein vain sen, minkä jokainen hoitaja olisi tehnyt." Aino vastasi vähätellen. "Älä vähättele itseäsi ja tekojasi." Hovimestari ehkä jopa hieman ärähti Ainolle. Aino hätkähti. "Tarkoitan, teidän taitonne ovat ihmeellisiä, ettehän koskaan unohda, että ne eivät ole itsestäänselvyys. Teidän ei kannata, anteeksi suorapuheisuuteni, varsinkaan teidän asemassanne, vähätellä taitojanne." Hovimestari selitti lempeämmin. Aino nyökkäsi hyväksyvästi. Jokin hovimestarin lämpimässä huolenpidossa lämmitti Ainon sydäntä. He olivat kuitenkin jo saapuneet Petterin makuuhuoneen ovelle. Hovimestari suoristi ryhtinsä, koputti oveen ja avasi sen. "Aino Otontytär, herra." Ja Andersson kumarsi taas. Aino pujahti hänen vierestään huoneeseen tietämättömänä siitä, miksi hänet oli edes kutsuttu.